Aivot lomalla

Mulla on työn alla bloggaus tietoisesta läsnäolosta vanhempana. Ei-tietoinen läsnäolo tuntuu olevan luonnollisempi olotila tällä hetkellä, erityisesti Miehellä:

Olin tänään Papun kanssa kaverien luona kylässä ja pyysin Miestä hakemaan meidät autolla kun metrolle oli aika pitkä matka ja Papu vaikutti siltä, että saisin kantaa häntä huutavana auringonpaisteessa koko matkan.

No. Odotellaan Miestä parkkipaikalla. Mies soittaa. ”Missä te ootte?” Navigaattori on ohjannut mystisesti väärään osoitteeseen. Saamme jotenkuten selvitettyä mistä pitää ajaa vieraalla asuinalueella, jotta kohtaamme.

Mies tulee ja alettaan laittaa vauvaa takapenkille. Hetkinen. Turvakaukalo? No, sehän on kotona eteisessä. Yleensä autossa, mutta nyt se oli jostain syystä viety sinne.

Mies lähtee hakemaan kaukaloa, me odotamme Papun kanssa pihalla, imetän ja katsellaan puiden lehtiä.

Nyt on istuin. Pakkaudutaan autoon ja aletaan jutella niitä näitä. Parin minuutin päästä kaveri, jonka luona oltiin, soittaa. ”Oottekste autossa vielä? Teidän vaunut on nimittäin täällä pihalla.”

Eikun hakemaan vaunuja.

Kolmannella yrityksellä ja noin tunti myöhemmin ollaan kotimatkalla.

Vanhempien aivot ovat narikassa. Keskittyminen vaatii keskittymistä. Perusmeininki nykyään.