Ajatuksia 37+0

Helpottunut. Innostunut. Tukala. Kuuma. Turvonnut. Onnellinen. Odottava. Väsynyt. Virkeä. Ihastunut.

Olo on ainakin näitä edellä mainittuja, nyt kun raskauteni on kestänyt 37 viikkoa ja Papu lasketaan täysiaikaiseksi syntyessään. Painoakin on jo vajaa 3 kiloa lääkärin arvion mukaan eli keskosuusraja on sikälikin ylitetty. Olo on onnellinen ja helpottunut, sillä positiivisesta yleisvireestä huolimatta koko raskausajan on silloin tällöin miettinyt, että ”meneehän kaikki hyvin” ja ”mitähän jos se syntyisi jo nyt”?

On jo pitkään tuntunut siltä, että joku ihan oma persoonansa elelee jo mun ja Miehen kanssa. Papun potkuissa on tunnistettava energia ja reipas musiikkidiggari tuntuu olevan. Hikka on kolme kertaa päivässä ja aina klo 21-22 nukutaan (kyllä muulloinkin, onneksi jatkoa ajatellen, mutta tuo on selkeästi toistuva aika). On ihana kommunikoida kylkeen työntyvän jalkapohjan kanssa – hieron vähän ja Papu potkaisee takaisin. Tämän tyypin syntymä on koko ajan lähempänä ja se on maagisen ihanaa!

Toisaalta on sitten tukaluus, alan kypsyä olooni ja siinäkin mielessä varovasti toivoa synnytyksen tapahtuvan lähiviikkoina. Maha on valtava ja tiellä ja törmäilen koko ajan kaikkeen. Mukavaa asentoa sohvalla/tuolissa/sängyssä on vaikea löytää. Jalat ovat levottomat ja turvonneet. En oikein jaksa tehdä jooga-asanoita enää. Lähinnä nojailen, ähisen tai teen hengitysharjoituksia. Olen alkanut ikävöidä ketterää ja hoikkaa itseäni, joka ehkä joskus kuoriutuu taas esiin. Katsoimme viimekesäisiä häämatkakuvia Miehen kanssa. ”Oho! Oliks sulla noin kapea vyötärö?” Niinpä.

Vielä on matkaa edessä ennen kuin Papu on sylissä. Ja helpotuksesta ja optimistisesta asenteesta huolimatta jotkut kai äitiyteen kuuluvat huolet siitä, että meneehän kaikki loppuun asti hyvin nostavat välillä päätään. Mutta olo alkaa olla valmis jo – valmis lapselle syntyä. Periaattessa synnytys voi alkaa vaikka jo huomenna, ja toisaalta maksimissaan enää viisi viikkoa odotusta. Ja sen jälkeen alkaakin ihan uusi ja ihmeellinen matka.