Anteeksi!
Taas asioita, jotka on löydettävä aina uudelleen ja uudelleen: anteeksi.
Pari päivää sitten eräs tuttumme teki virhearvion Papun hoidossa. Menin tolaltani ja ohjeistin häntä turhan tiukasti. Pian sen jälkeen yritin soittaa ja pyytää anteeksi ylireagointiani. Tein sen sitten viestitse kun hän ei puheluun vastannut – samalla rakentavasti selittäen kuinka toivoisin, että tulevaisuudessa toimitaan. Paluuviestinä tuli ilkeintä koskaan vastaanottamaani tekstiä. Hän ei halunnut myöntää virhettään, ettei ollut osannut toimia parhaalla tavalla. Eikä pahoitella, ei ymmärtää äidin huolta tai minun väsymystilaani ylireagoinnin syynä, eikä antaa anteeksi. Tiedän, ettei hän tehnyt virhearviotaan tahallaan – ja saa sen anteeksi. Ilkeästä viestistä taas tuli todella paha mieli, mutta en ole siitä vihainen. Kyse ei ole enää tapahtuneesta vaan jostain muista ärtymyksen tunteista, joita olemassaoloni hänessä jostain syystä herättää.
Anteeksiantaminen ja pyytäminen on pyörinyt mielessäni paljon muutenkin viime aikoina.
Vyöhyketerapeuttini kanssa keskustelimme taannoin synnytyskokemuksestani. Kuinka mieli vielä vähän aikaa sitten palasi ja palasi miettimään, mitä olisin voinut tehdä toisin jotta keisarinleikkaukselta olisi vältytty. Terapeutti kysyi oivaltavasti: ”Oletko antanut itsellesi anteeksi, ettei luonnollinen synnytys onnistunut?”. Öö. En. Olin ajatellut, että näin kuului tapahtua ja sille oli syynsä, mutta että anteeksi? Ei, ruoskin itseäni ja mietin oliko joku joogavenytys tai hengittely jäänyt välistä (vaikka kaikkea kyllä kokeiltiin..). Kirjoitin itselleni anteeksiantokirjeen ja sen jälkeen synnytys ei ole pyörinyt mielessä. Saman uuden ankaruuden itseä kohtaan tunnistin mm. kotitöiden suhteen. Senkin voi antaa anteeksi, ettei jaksa siivota 🙂 Kirjeen kirjoittaminen itselle on hyvä tapa käsitellä asioita. Päiväkirjakin on ok, mutta kirjeessä tai itse esittämäänsä kysymykseen vastatessa pohtii viisaammin, vähän ulkopuolelta. Kirjoitin em. tutulle myös kirjeen, jota en lähetä. Sitä kirjoittaessani keksin paljon syitä, miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Osasyy oli toki minussa.
Olen tehnyt säännöllisesti metta-meditaatiota, eli rakastavan lempeyden harjoitusta. Kuten olen aiemmin kertonut, meditaatiossa toivotaan sydämestä hyvää itselle, hyväntekijälle, ventovieraalle, vihamiehelle ja lopuksi kaikille eläville olennoille. Henkilöt vaihtuvat tilanteen mukaan, mutta minulla usein ”vihamies”-kohdassa pyörii muutama tyyppi, joille onnen toivominen on haasteellisinta. Tarkoitushan on kehittää lempeyttä ihmistä kohtaan, jota kohtaan sen tunteminen on vaikeaa. Olen huomannut, että harjoitus auttaa toisaalta kestämään hankalia tyyppejä paremmin mutta toisaalta myös pitämään puoliaan, sillä lempeyttä halutaan myös itselle.
Kaikenlaista kohtelua ei tarvitse hyväksyä tai nielemättä antaa anteeksi. Eikä myöhemmin anteeksi pyytävä toki saa toimia miten vaan. Omaa itseään, lastaan, sekä tärkeiksi kokemiaan asioita saa suojella ja puolustaa. Niin tein pari päivää sitten. Mutta on kuitenkin hyvä päästää irti kaunasta ja katkeruudesta.
Toinen esimerkki: Aiemmin syksyllä kamppailin meditoidessa erään haasteellisen sukulaisen kanssa, meillä on mennyt sukset ristiin monta kertaa. Muistin hankaluudet, mutta kaivoin esiin pieniä hyviä muistoja onnistuakseni paremmin toivottamaan hänelle hyvää. Yhtäkkiä lamppu syttyi – anteeksianto. Annan sinulle anteeksi. En halua kantaa turhaan raskaita muistoja. Olo keveni heti ja tuntuu, että olen sen jälkeen voinut kohdata tämän ihmisen hieman paremmin, menneisyyden taakkoja keventäneenä. Arvet jättävät aina varovaisuuden, mutta ehkä osaa toimia paremmin tässä hetkessä kun on kerran antanut anteeksi.
On hyvä antaa itselleen ja läheisilleen anteeksi silloin tällöin. Mitä sinä voisit antaa itsellesi anteeksi tänään? Kenelle muille voisit antaa anteeksi? Onko kenties joku, jolta pitäisi anteeksi pyytää?