Itä vs. länsi (ja paljon kysymyksiä blogeista)

Mulla oli äskettäin iltalukemisena Tero Tähtisen esseekokoelma Katmandun unet. Törmäsin Tähtisestä kertovaan juttuun kun luin vanhaa Suomen Kuvalehteä. Zen-meditoija, joka kirjoittaa esseitä matkustamisesta ja kulttuurieroista? Kirja oli pakko varata. En ole yliopistoaikojen jälkeen (lue: viiteen vuoteen) tainnut lukea mitään yhtä korkealentoista, joten ei liene ihme, että se on herättänyt paljon ajatuksia. Muun muassa lännen ja idän eroista,  individualismista, tiedon ja uskon luonteesta, sosiaalisesta mediasta – ja kaiken tämän heijastumisesta kasvatukseen ja vanhemmuuteen… 

Kirjassa on esseitä moneen lähtöön, alun kantava teema on kuitenkin länsimaalaisten ja itäisten uskontojen, kulttuurien ja nykyarjen eroavaisuudet. Lopussa puhuttiin enemmän ympäristönsuojelusta ja hiljaisuudesta. Tekstit ovat välillä aika provokatiivisia ja huomasin Tähtistä googlatessani, että muitakin on jossain vaiheessa alkanut mustavalkoinen provokatiivisuus ärsyttää  (mm. Mari A kirjablogissaan). Tähtisen kritiikin kohteeksi joutuvat mm. Facebook ja Esko Valtaoja tiedeuskon edustajana. Silti kirjan monet pohdinnat ovat kolahtaneet henkilökohtaisesti, esim. länsimainen ego- ja yksilökeskeisyys vs. aasialainen yhteisöllisyys; minän erillisyys vs. kaiken ykseys; kristinuskon dogmaattinen ankeus vs. hindulaisuuden kaiken hyväksyvä moninaisuus… Varmasti näistä on moni muukin kirjoittanut, mutta tämän tyyppistä ei aiemmin ole osunut käsiini. 

kuva: Flickr/CC/IvanWalsh.com

Kirjoitin aiemmin Läsnäolon tärpeistä, asioista jotka auttavat mua pysymään tässä hetkessä ja laittamaan asiat mittasuhteisiin. Kyse on pitkälti aasialaislähtöisistä elämänviisauksista ja opetuksista. Listasta unohtui varmasti monta juttua, mutta yksi muistui mieleen Katmandun unia lukiessani: Kuinka helpoksi kaikki muuttuukaan silloin kun ei koe olevansa muusta maailmasta ja muista ihmisistä erillinen yksilö! Eckhart Tolle kirjoittaa tästä mielestäni hyvin. Tähtinen vertailee aasialaisten ja länsimaalaisten tapaa kokea ykseyttä ja erillisyyttä runoanalyysin avulla. Vanhassa kiinalaisrunossa olemme kaikki samaa tietoisuutta, samaa luontoa, samaa maailmaa. Kun voi kokea ykseyttä luonnon ja kanssaihmisten kanssa, erillisyys ja eripurat unohtuvat. Se, miten tähän päästään on toinen asia. Mulla sykähdyttävät luonto- ja taidekokemukset ovat ehkä eniten herättäneet ykseyden tunnetta. Mutta sitä voi ihan harjoittaakin, tarkkailemalla esim. eläimiä ja kasveja. Millaisia kokemuksia teillä on? Tällaista maailman ihmettelyä ja kokemista haluan jakaa tulevan lapsenikin kanssa. 

Tähtinen jatkaa erillisyyden kokemuksesta käyttämällä Facebookia esimerkkinä. Hän pitää sitä paikkana, jossa luodaan keinotekoista identiteettiä. Yksilöllisyyden korostaminen, massasta erottuminen olematta liian erilainen, on hänen mukaansa monen länsimaisen onnettomuuden syy koulumurhista eksistentiaaliseen ahdistukseen. Monet meistä ovat varmasti miettineet Facebookin pointtia ja kieroja puolia. Itse mietin mukaan liittymistä pitkään, mutta nyt facessa roikkuminen on arkipäivää. Välillä siellä tulee ilmaistuksi juttuja, jotka kaduttavat jälkikäteen. Tai luettua muista sellaista, mitä ei haluaisi kuulla. Välillä muiden profiileista jää ”muovinen” kuva. Ja oikeudet siihen, mitä netissä julkaisee tuntuvat olevan aina jollakulla muulla kuin itsellä (siinä osasyy nimettömään blogiin). Mutta toisaalta naamakirjan avulla pidän yhteyttä useampiin ystäviin ja sukulaisiin kuin muuten pitäisin, enkä ainoastaan Tähtisen kuvaamalla pinnallisella ”tykkäysnappi”-tasolla. Eli en ole ihan varma luoko sosiaalinen media yhteisöä vai erillisyyttä, vai itse asiassa molempia. Tästäkin olis varmaan kiinnostavia tutkimuksia jossain?

Facebookin  jälkeen aloin pohtia blogeja. Miksi ihmiset perustavat niitä? Miksi olet perustanut blogin? Miksi itse perustin sellaisen? Kai ajattelun avuksi ja kokemusten jakamiseen. Kuitenkin ajatus blogista, jossa kuvaan kotiani, mahaani, lastani ym. tuntui oudolta ja päädyin anonyymiin blogiin. Suurin osa mammablogeista (niistäkin, joita minusta on kiva lukea) on kuitenkin tällaisia. Oma elämä on julkista kaikille, ainakin siltä osin kuin sen netissä julkaisee. Ja netistähän ei tunnetusti saa katoamaan mitään, joten oma lapsi voi sitten aikuisena lukea, mitä äiti on vauva-aikana ajatellut ja puuhannut. Luin myös neuvolassa jotain vauvalehteä (ei tullut katsottua nimeä kun lääkäri kutsui sisään), jossa oli juttu otsikolla “Miten teet menestyvän äitiysblogin”. Kiinnostavaa oli osio, jossa blogiasiantuntija kritisoi vauvojen ja lasten esiintymistä blogeissa omilla nimillään ja kuvillaan. Vaikka haluankin yleensä olla kannustava, musta tuntuu että tätä juttua moni bloggaava äiti ei ole miettinyt loppuun saakka. Asiantuntijan mukaan vauvan kuvien julkistaminen on liian iso päätös tehtäväksi toisen puolesta, vieraat aikuiset voivat tunnistaa lapsen esim. julkisilla paikoilla ja voi syntyä lapselle kiusallisia tilanteita, jopa myöhemmin hoidossa tai koulussa kun tiedetään kenen vaippaihottumasta tai yökastelusta blogissa on kirjoitettu (kaikki eivät tietenkään kirjoita lastensa kiusallisista asioista, mutta julkisuus on kuitenkin silloin vanhempien eikä lapsen oma päätös). Oman elämän ja kodin julkisuus on aikuisen oma valinta, mutta lapsen kohdalla eri juttu. Oletteko pohtineet tätä?

Olen huomannut parin kaverini nykyään kuulevan kuulumiseni tämän blogin kautta. Enhän ole korvannut tällä sosiaalista elämääni? Kaipaan kyllä  kahvilatreffejä, nyt olen vain tilapäisesti osin korvannut niitä nettisosiaalisuudella kun en jaksa liikkua kaupungilla. Puheluita soittelen edelleen. Mutta ehkä netti itse asiassa voi säästää eristäytymiseltä ja olla yksi kommunikaatiokeino lisää?

Lisäksi blogit ovat tosi hyvä kanava jakaa tietoa ja kokemuksia – kuin ilmainen ja laajempi naisten-, kuva- tai sanomalehti. Olen myös yhä useampia mammablogeja luettuani todennut kannustavan vertaistuen yleisemmäksi kuin luulinkaan. Vauvalehtien keskustelupalstoilta tuttu tuomitsevuus ei olekaan niin läsnä blogikommenteissa. Kuitenkin tietty ekshibionismi blogeissa hämmentää. Miksi parikymppisillä tytöillä on niin paljon ”nää vaatteet mulla on päällä tänään”-blogeja? Ja kolmikymppisillä ”näillä brändeillä meidän olkkari on sisustettu/juhlat katettu”-blogeja? Olemmeko olemassa vain jos meillä on yleisö? Miksi ventovierailta haetaan hyväksyntää? Pitäisiköhän etenkin nuorten itsetunnon rakennuspalikoiden tulla muualta?

Nämä asiat ovat kasvatusnäkökulmasta musta tosi kiinnostavia. Haluaisin kasvatuksessa korostaa lapsen erityislaatuisuutta (rakastamme sinua koska olet olemassa, omana itsenäsi eikä tekojesi kautta) mutta samalla koko elävän maailman yhtenäisyyttä. Olemme kaikki yksilöinäkin osa samaa kokonaisuutta. Erillisyys vs. yhteisöllisyys -keskustelu herättää myös tämän ajatuksen: Olisiko vähemmän synnytyksen jälkeistä masennusta jos äidit eivät erakoituisi kotiin vaan koko yhteisö osallistuisi lapsen kasvatukseen? Yksilöllisyyden ja julkisen minän korostuminen länsimaisessa elämäntavassa johtaa moneen negatiiviseen. Toisaalta idässäkin tapahtuu kamalia ja liian tiukka yhteisöllisyys voi olla ahdistavaa. Onkohan onni taas jossain puolivälissä, keskitiellä idän ja lännen välisssä? Vai onko se täällä virtuaalitodellisuudessa?