Meidän lapsi
Vaikka isät nykyään taitavat olla lähes aina mukana synnytyksissä ja isyysvapaitakin pidetään enemmän, lapsen saaminen on kuitenkin ylikorostuneesti naisten juttu. Syyt lienevät ilmiselvät, mutta tilannetta voisi silti olla tarpeen hieman tasoittaa. Monesti voisi olla hyödyllisempää puhua vanhemmuudesta kuin äitiydestä.
Vanhempainlomien tasaisempi jako on näkynyt mediassakin, mutta isien tietynlainen ulkopuolisuus on auennut mulle (kuten moni muukin juttu) vasta raskausaikana. Itsekin olen joutunut tajuamaan äitikeskeisyyden ja opettelemaan siitä pois.
Kuva: Flickr/CC/mozzercork
Tein testin. Varasin ensineuvolan. Lapsi alkoi kasvaa sisälläni. Koin uupumukset ja pahoinvoinnit, mutta myös lapsen liikkeet ennen Miestä. Ja nytkin, vaikka liikkeet välillä näkyvät ulkomaailmalle asti, minä tunnen ne koko ajan. Isukki vain laskiessaan kätensä mahalleni. Sama koskee tietysti samaa sukupuolta olevia kumppaneita. Ei ihme jos tulee ulkopuolinen olo.
Ulkopuolisuutta tietysti lievittää se, että ainakin meillä lapsen tuloa suunniteltiin (ja harjoiteltiin!) yhdessä, ja lapsen tuloon valmistaudutaan yhdessä. Kumppanin tuki on ollut ihan älyttömän tärkeää hormoni-itkujen, selkäkipujen, uupumuksen ja muiden ei-niin-auvoisten oireiden keskellä. Daddy-to-be on saanut osallistua taakan kantamiseen minua tukemalla. Isällekin on puhuttu neuvolassa – vaikka aika äitikeskeistä on ollut. Mies on silti sitkeästi tullut mukaan lähes joka tapaamiseen. Enkä kyllä unohda Miehen ilmettä Kätilöopiston ultrissa tai kun lapsen sydänäänet kuultiin ensi kertaa. Ylpeä ja onnellinen. Ja Mies on kyllä laulanut ja soittanut mahassa vielä toistaiseksi asuvalle Papulle paljon enemmän kuin minä, mikä on ihanaa.
Paljon puhutaan siitä, että jotkut äidit omivat lapsen sen syntymän jälkeen ja isä ei saa hoitaa lasta omalla tavallaan. Etukäteen on helppo ajatella, että ”mä en sitten ainakaan”. Pidän tämän ansan mielessä. Sen kaikki sanovat myös, ettei parisuhteelle ole aikaa juurikaan. Sen uskon. Mutta haluan jakaa vanhemmuuden ja antaa lapsellemme toisen vahvan ihmissuhteen, jonka olisi hyväkin olla erilainen kuin äitisuhde. Isän kanssa tehdään eri asioita, tai samoja isän tavalla. Silloin minä saan hengähtää, ja kerätä voimia myös siihen, että meillä olisi yhteistä aikaa naisena ja miehenä eikä vain isänä ja äitinä. Tämä olisi suunnitelma.
Työnjakoa on luonnostaan tullut. Siitä laulusta ja soitosta olikin jo puhe. Lisäksi kun olen metsästänyt imetysliivejä huuto.netistä, Mies on möbleerannut makuuhuoneen uusiksi ja kunnostanut vanhan kehdon. Kun kokkasin ruokia pakastimeen, hän intoili uuden automme (kulkee etanolilla) huollosta. Kuulostaa ehkä konservatiiviselta, mutta olen tyytyväinen. Kun on kokenut yhden ylitasa-arvoisen parisuhteen, jossa kaikki hommat jaettiin pilkulleen tasan, olen tosi tyytyväinen saadessani tehdä sitä, minkä koen luontevammaksi ja helpommaksi. Ja niin lienee Mieskin. Ja silti siivoaa ja laittaa ruokaa, ja minä kiinnitän välillä taulun seinään (en kyllä enää näillä viikoilla, kykkimiset ja tuolille kiipeilyt on aika lailla out).
Joskus kuitenkin lipsahtaa mammakerhon puolelle. Naisten kanssa on luontevaa jakaa raskautta ja kokemuksia. Synnyttämisenkin ajattelin alun perin olevan ”mun juttu”. Luotin itseeni ja harjoittelin kehon- ja äänenkäyttöä mammajoogassa. Toki toivoin, että mies tulee mukaan ja joogan synnytysluennolla käytiin läpi muutamia tapoja miten mies voi osallistua. Se, että lapsi on todella Meidän JA hänen syntymänsäkin voi olla meidän kaikkien yhteinen saavutus (äidin, isän ja lapsen) avautui mulle vasta hypnosynnytyskurssilla, joka toi meitä vieläkin lähemmäs pariskuntana ja tulevina vanhempina. Siispä sen hehkuttamisesta on ihan oma tekstinsä tulossa! Ajattelin kertoa ensin kurssista, ja sitten synnytyksen jälkeen miten käytännön sovellus onnistui…
Olen innoissani vanhempi vatsassani potkivalle pikku-ukolle – yhdessä Mieheni kanssa.