Mitä kaipaa myöhemmin
Onnen hetkiä ei aina tunnista silloin kun ne tapahtuvat. Jälkikäteen huomaa usein helpommin mikä oli tärkeää. Silloin hetki on jo mennyt.
Läsnäolevan vanhemmuuden harjoitukset kiehtovat ja auttavat mua arjessa.
Keksin äsken, sängyssä imettäessäni Papua nukuttaessani, uuden: Mitä tulen kaipaamaan tästä päivästä ja ajasta sitten kun Papu on isompi ja olen palannut töihin? Näitä loikoiluja, lapsi syö, pyörii ja ähisee, pianomusiikki soi hiljaa.
Arki tuntuu usein raskaalta ja nuhaisen lapsen nukuttaminen eilisiltana vei puolitoista tuntia itkuineen, kanteluineen ja imetyksineen. Mutta tätä, rauhallista loikoilua kaksin pienen vauvani kanssa, tätä ihan varmasti tulen kaipaamaan. Tämä on onnen hetki. Kuten vaikka soseella sotkeminenkin. Sitä muistelen varmasti haikeudella kun Papu syö itse omalla lusikalla. Yhtäkkiä arkiset ja välillä turhauttavatkin toimet näkyvät ihan erilaisessa valossa.
Osaatko kuvitella, mitä ihan tavallisia hetkiä ikävöit joskus myöhemmin?
Auttaisiko se jaksamaan arkea paremmin, auttaisiko se arvostamaan tätä hetkeä enemmän?