Tämä postaus on pitkään muhinut luonnoskansiossa. Syy on selvä: mitä enemmän minulla on kokemusta äitiydestä, sitä vaikeammalta mutta toisaalta tärkeämmältä teemalta tietoinen läsnäolo tuntuu. Niinpä kirjoitusta aiheesta haluaisi viilata loputtomiin. Sillä oikeastaan en tiedä mitä kirjoittaa, mutta koen kuitenkin asian pohtimisen tärkeäksi. 

Postauksen lähtösysäyksenä on kirja. Kun aloin lukea Jokapäiväiset ilonaiheet -opusta (Basam Books 2011), omat ajatukseni tietoisesta läsnäolosta vanhempana koskivat lähinnä vauva-aikaa. Ajattelin, että on tärkeää olla henkisesti (tietysti myös fyysisesti..) läsnä lapselleen ja tämän tarpeille. Tässä hetkessä olemisesta, hengittelystä ja tilanteen hyväksymisestä saisi myös voimia jaksamiseen.

Jokapäiväiset ilonaiheet käsittelee ”mindful parenting”-aihetta paljon laajemmin. Meillä uhma-, murros- ym. iät ovat vielä edessä, mutta läsnä oleva vanhemmuus on jollain tavalla samanlaista kaikissa vaiheissa. Kirja sisältää Myla ja Jon Kabat-Zinnin perheen kokemuksia arjen hankalistakin kiemuroista, osuvasti valittuja runoja ja paljon hyviä vinkkejä läsnäoloon vanhempana. Jotkut mielipiteet tuntuvat liian ehdottomilta tai ”amerikkalaisilta”, mutta jaan tässä minusta tärkeiltä ja hyödyllisiltä vaikuttaneet. Joillekin vanhemmista ne saattavat olla jo tehtyjä oivalluksia tai itsestään tapahtuvia juttuja. Suosittelen toki lukemaan kirjan myös itse. (Ja jos tiedätte muuta kirjallisuutta vanhemmuudesta tästä näkökulmasta, otan mielelläni vinkit vastaan!)

Tietoinen läsnäolo ei tuo ongelmatonta, meditatiivisen rauhallista, haasteetonta tai tasaista lapsiperhearkea. Mutta se auttaa olemaan henkisesti tilanteessa, eikä jossain muualla. Mindfulness on toisaalta yksinkertaista ja toisaalta todella vaikeaa. Mutta se voi olla palkitsevaa – ja minusta ehdottomasti tavoittelemisen arvoista.

Tai kirjoittajien sanoin:

 ”Tietoinen vanhemmuus ei tarkoita, ettemme ajoittain kokisi voimakkaita turhautumisen tunteita tai toivoisi, että tiettyjä tilanteita ei syntyisi, kun tunnemme omien tarpeidemme olevan suorassa ristiriidassa vauvan tarpeiden kanssa.” 

”Jos tuomme tietoista läsnäoloa ja tarkkaavaisuutta näihin tilanteisiin, voimme tunnistaa suuttumuksen, katkeruuden ja turhautumisen tunteemme, mutta myös myötätunnon ja ymmärtävyyden tunteemme — voimme päätttää lopettaa vastustelumme ja asettaa lapsen tarpeet etusijalle– ja reagoida viisaamman kautta.”

Ja nyt niihin minusta tärkeisiin pointteihin:

Eläytyminen

Millaiselta äidiltä tunnun lapsestani? Mitä itse olisin toivonut lapsena? Miltä tuntuisi olla tämä lapsi nyt, tässä tilanteessa, mitä toivoisin? Kysymykset ovat hyödyllisiä apuja jo nyt vauva-arjessa. Niiden avulla olen huomannut toimivani empaattisemmin väsymyksestä huolimatta.

Automaattisuuden välttäminen

Tietoisen läsnäolon idea on välttää automaattista ja reaktiivista toimintaa ja yrittää nähdä syyt esimerkiksi sen taustalla, miksi tietyt asiat ärsyttävät. Omien vanhempien kasvatustyyli voi tiedostamatta toistua omassa vanhemmuudessa, vaikkei niin olisi halunnutkaan. Omat ahdistavat lapsuuden hetket saattavat vaikuttaa reagoidessa oman lapsen tekemisiin. Kun huomaa tekevänsä tai sanovansa jotain mitä ei haluaisi, on mahdollisuus pysähtyä. Kun on tiedostanut asian, voi seuraavalla kerralla (ehkä) valita reaktionsa toisin.  Huomaan jo nyt päivittäin hetkiä, kun kuulostan aivan äidiltäni. Toisinaan se on hyvä asia, toisinaan haluaisin siihen muutosta. Kun pysähtyy, voi toimia paremmin lapsen edun mukaisesti ja myös samalla hieman paikata omia lapsuuden haavojaan. 

Myötätunto haastavina hetkinä

Voimmeko kestää hankalan tilanteen peräytymättä ja torjumatta lasta? Tai hyväksyä mitätöimättä ”vaikean” tunteen, esimerkiksi lapsen voimakkaan pelon? Sitähän oikeasti itsekin toivoo: kun kaikki muu pettää ja mikään ei suju, on joku tuki mikä ei horju, ihminen joka ei torju. Miten seistä tukevana tammena uhmaikäisen tai raivovan teinin kanssa? Voiko samaa lämpöä ja kiintymystä tuntea lapseensa teini-iässä kuin vauvana?

Itsenäisyyden tunnustaminen

Lapsi on yksilö ja hänellä on oikeus itsenäisyyteen, vapaana odotuksista. Se ei tarkoita, että lapsi saisi tehdä mitä vain ilman rajoja. Itsenäisyyden kunnioittaminen on lapsen hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Hänen mielenkiinnon kohteidensa, kasvukipujensa, minuutensa kehittymisen hyväksymistä ja tukemista. Ja monilapsisessa perheessä kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen kanssa silloin tällöin.

Odotukset ja tunteet

Liittyy edelliseen. Tietoinen mieli voi nähdä toimintaamme vaikuttavat odotukset ja uskomukset, ja vapauttaa toimimaan niistä riippumatta. Jos lapsi on yleensä rauhallinen ja yhtäkkiä riehuu, vihaisen pettymyksen sijaan voi miettiä syitä riehumiselle. Lapsen luonteen pitää saada muuttua ja kaikenlaisille tunteille on paikkansa. Lapsen persoonallisuus ja kasvun vaiheet vaativat tarkkaavaisuutta. Lapsen pitää saada ilmaista myös vihaa, surua jne, eikä vain myönteiseksi luokiteltuja tunteita. Rakentavasti toki. Sitten osaa sen myös vanhempana (taito, jota harva lienee lapsuudessa opetellut, raivoa ei ole hyväksytty eikä sille ole annettu rakentavia purkautumiskeinoja).

Kosketus ja läheisyys

Luo yhteyden ja turvallisuuden tunteen. Samalla lapsi oppii, millaista sopiva ja epäsopiva kosketus on. 

Arvot ja perinteet

Jokaisessa perheessä on oma arvomaailmansa, tärkeinä pidetyt asiat, tiedosti niitä tai ei. ”Virallisten” arvojen tärkeys mitataan käytännössä – toimitaanko oikeasti niiden mukaan. Tästä Hunajaluukin kirjoitteli. Kabat-Zinnit vannovat myös perinteiden nimeen, ne luovat rakennetta ja turvaa muutoksen keskelle. Perinne voi olla vaikka ruokarukous, lomanviettopaikka, retkikohde – jokainen perhe luo omanlaisensa perinteet. Perinne voi olla myös jotain, mitä on kiva vastustaa teininä…

Hengitys

Nopein tapa palauttaa huomio tähän hetkeen ja rauhoittua. Tarkkailemalla omaa hengitystä. Kun taas hengittää lapsen tahtiin, eläytyy hänen tunteisiinsa ja tilanteeseensa.

Lopuksi:

Olen vasta nyt tajunnut, kuinka paljon minussa on omaa äitiäni ja isääni. Puheessani, eleissäni, kehossani, arvoissani. Ja samalla tajuan, että mitä teen ja sanon, vaikuttaa valtavasti siihen millainen Papusta tulee. Se on iso vastuu eikä itseltään pidä vaatia liikaa. Jatkuva tietoinen ja harkittu eläminen on onneksi mahdotonta. On hyvä, että lapsi saa mallin äidiltään siitä, että mokaaminen on ok… Päivittäin. Silti rakastetaan.  

Tällä hetkellä hyödyllisimmiltä kirjan opeilta tuntuvat kysymykset. Etenkin tämä: Mitä minä halusin lapsena eniten omilta vanhemmiltani? 

Vastaukseni on Kabat-Zinnien mukaan tyypillinen. Että minut hyväksyttäisiin omana itsenäni, että saisin aikaa ja huomiota, että minulle asetettaisiin rajat (ei liian kohtuuttomat muttei liian joustavatkaan), läheisyyttä, että mielenkiinnon kohteistani innostuttaisiin, että minut otettaisiin tosissaan.

Nämä haluan muistaa Papun kanssa kasvaessani.

Milloin sinusta on helppoa tai vaikeaa olla läsnä lapsillesi? Mikä on auttanut sinua eläytymään lapsen tilanteeseen, rauhoittumaan tai palaamaan muista ajatuksista tähän hetkeen?

Ps. Jos et saa kirjaa käsiisi, mutta aihe kiinnostaa lisää, huomasin, että täällä on kirjasta peräti 30 postausta.