Saattaa tulla yllätyksenä, että kaikki raskauden aikana kertyneet kilot eivät katoa synnytyksessä. Paitsi joillain harvoilla.(Mutta eipä ole tarkoituskaan, imetystä varten on varastoitu vararavintoa. ) Olin heti innoissani solakammasta ulkomuodosta, vaikka vain noin puolet raskausaikana kertyneestä reilusta 20 kilosta lähti synnytyksessä. Kymmenen kiloa on siis jäljellä ylimääräistä, mm. sektiohaavan päällä pömpöttämässä (joka on Miehen mielestä söpö). Olen aina ollut hoikka mutta myös ajatellut että ihminen saa olla minkä kokoinen vaan. Ja dissannut ”eroon raskauskiloista”-tyyppisiä juttuja. Jälleen huomaan, että on helpompaa olla jotain mieltä periaatteessa kuin käytännössä: Sitä kaipaa kuitenkin “perusolomuotoonsa”. On tottunut olemaan ketterämpi ja notkeampi. Ja paremmassa kunnossa.

kuva: Flickr/CC/Kevin Dooley

Imetysliivejä tilatessani piti katsoa kaksi kertaa mittanauhaa. Enpä uskonut näkeväni tällaista lukemaa tästä rinnuksesta. Kokonsa suurin piirtein kolminkertaistaneet rinnat ovat herättäneet mielenkiintoa niin Miehessä kuin ohikulkijoissa… Kun en imetä, koen niiden kuitenkin lähinnä olevan tiellä ja pomppivan epämukavasti. Onneksi ei aina ole isot rinnat!  Itse siis kaipaan pieniä tissejäni, mutta mielenkiinnolla ja ylpeydellä kannan näitä lapseni ruokkijoita. Mies on myöskin vakuuttanut, että tykkää minusta myös kun Dollypartonit häviävät.

Ulkonäkö ei ole mulle maailman tärkein asia, mutta on ihanaa muistuttaa enemmän entistä itseään kuin raskaana olevaa. Tärkeämpää on hyvä fiilis ja se, miltä keho tuntuu. Ihan ookoolta se tuntuu nytkin, mutta ikävöin kevyempää oloa ja liikkumista, sekä krempattomuutta. Jalat ja kädet ovat edelleen turvoksissa (tosin vain ehkä puolet siitä mitä raskausaikana), etenkin jalkojen niveliä särkee ja selkä ja hartiat ovat aivan jumissa kantelusta ja huollon puutteesta… Onneksi tällä viikolla olen pystynyt venyttelemään vähän entisen mallin suuntaisesti, ja kummasti auttaa.

Pikkaisen turhamaisesti kaipaan myös vanhoja vaatteitani! Mahdun niistä vain muutamaan. Käytössä ovat siis edelleen raskausajan housut ja hameet, ja viime viikkoina käytettyinä haalitut imetyspaidat. Kaipaan vaatteita, jotka olen valinnut värin ja mallin vuoksi – enkä käytännöllisyyssyistä.

Jo pari viikkoa synnytyksen jälkeen hätäilin kuntoutumaan ja liikkumaan, mutta ensimmäisen kuukauden aikana sektiohaava salli vain vaunulenkit. Sen jälkeen liikkuminen on alkanut tuntua normaalimmalta. En varo vatsaa niin paljoa, voin kurottaa ja kykkiä entiseen malliin ja vaunulenkillä ylämäetkin menee vauhdilla. Mitään “liikunta-liikuntaa” en ole vielä harrastanut, jälkitarkastuskin on käymättä, mutta haaveilen pian kokeilevani uintia ja pyöräilyä. Ne saattaisivat olla helppoja aloituslajeja (vinkatkaa muita jos tulee mieleen). Tanssit ja jooga on vielä valitettavasti vielä jätettävä pois liian venymisen ja pomppimisen takia.

Mietin kyllä välillä liikaa kadonnutta kuntoani. Missä on hän, joka uupumatta veti kolme jumppaa illassa? Tai kävi juoksemassa ja uimassa? Sitten rauhoitun. Kunnon katoamiseen on järkevä ja tärkeä syy, Papun odottaminen, synnyttäminen ja hoitaminen. Hoitaminen itse asiassa myös nostaa kuntoa – aikamoiset habat ovat kehittymässä! Ja kun olen ollut kunnossa aiemmin, voin sitä olla myös tulevaisuudessa! Kärsivällisyysharjoitus se on silti minulle tämäkin. (Kuten imetys. Ja raskaaksi tulo. Ja elämä.)

Kilojen ja kunnon kanssa itselle armollisuutta kaivataan siis vielä pitkään. Fiilis on tärkeämpi kuin numerot ja kuntoilu ja muu tapahtuu itseni vuoksi, ei muiden. Miksi olisikaan niin kiire palautua? Raskaus on iso mullistus ja imetyskin muovaa kroppaa. Äitiyden jäljet ja erilainen ulkomuoto tuntuvat kivoiltakin. Olen erilainen, olen tullut äidiksi! Olen uudistunut, mutta silti myös vanha itseni. Sektioarvesta olen jopa ylpeä – ainoa arpi kehossani – ja hyvästä syystä syntynyt.

Miten te muut synnyttäneet koette kehossanne tapahtuneet muutokset? Osaako niitä kantaa ylpeydellä? Kiirehdittekö ”kuntoon”?