Suorituspaineet. 

Mitä ajattelin niistä ennen äitiyttä? Että ne tulevat enimmäkseen ulkoa päin ja ovat turhia. Ettei äitiydestä kannata stressata, ottaa rennosti vaan sen oman lapsen kanssa niin kuin ottaa sukulais- ja kummilastenkin kanssa. Blogini kuvauksessakin lukee, että tarkoitus on teksteillä välttää turhia suorituspaineita. Ei asettaa niitä muille eikä itselle. 

Täydellisyyden tavoittelu ja asioiden kontrollointi.

Ajattelin, etten ole perfektionisti, ja että olen oppinut ottamaan rennommin, suorittamatta. Hälläväliä-asennetta. Let go:ta.

Raskausaikana päästän itseäni helpommalla: ei haittaa jos ei syö aina luomua tai haksahtaa lihapatojen ääreen, ei haittaa jos ei ole varaa ostaa lapselle pelkkää luomuvillaa. Mietin kuitenkin usein valintojeni seurauksia.. En ole ainoa odottaja, joka panikoituu syödessään vahingossa haukea tai pellavansiemeniä (vaikka potentiaalisesti ehkä vaarallinen määrä olisi tuhatkertainen).

Sitten tulen äidiksi. Ja yhtäkkiä haluan, että kaikki on täydellistä.  Haluan lapselleni vain parasta. PARASTA. Vaikken aina tiedä mitä se on. Haluan olla läsnäoleva ja välttää vanhempieni virheet. Tunnen syyllisyyttä ja epävarmuutta siitä tästä ja tuosta jopa tulevaisuutenkin kuuluvasta valinnasta:

imetys –  nukkumimisjärjestelyt – maailman vaarat (kylmä, kuuma, tukehtuminen, törmääminen..) – rokotukset – kantaminen, vaunussa tai sitterissä olo – kiinteä ruoka (mitä, milloin miten)

– virikkeet – sopiva päiväkoti – koulu – harrastukset—- aaaaaargh!

Joudun opettelemaan relaamisen uudestaan alusta, nyt lapsen kanssa. Ahmin tietoa, mutta tunnen sen lisäävän tuskaa. Meinasin blogata taas kemikaalien vaaroista Lapsiperheen kemikaalikimaran luettuani, mutten jaksanut. Ahdisti se, että olen lämmittänyt ruokaa mikrossa muoviastiassa. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Samalla neuvon Miestä turhan innokkaasti – luulen välillä tietäväni sen parhaan tavan hoitaa asiat.

Päästän itseni veräjästä monessa asiassa, koska en vaan pysty. En voi tietää kaikkea, enkä halua. En pysty kontrolloimaan kaikkia kemikaaleja, jotka päätyvät lapseni hengitysteihin. Ei ole aina varaa siihen parhaimpaan vaihtoehtoon. En aina tosiaankaan tiedä mikä se olisi. Luen jostain, että lapselle on parasta antaa ensin bataattia. Toisaalta luen, että anna keitettyä perunaa. Toisaalla lukee, että älä vaan anna mitään ennen kuin se on puolivuotias. Ja vain sormiruokaa! Tarvitsisin toistuvaa ”ei ole vakavaa, luota itseesi ja ota rennosti”-mantrailua.

Vastuu lapseen liittyvistä valinnoista painaa. Tietysti ensimmäisellä sosevihanneksella on paljon pienempi merkitys kuin sillä rokotetaanko lasta vai ei.  Inhoan neuvomista mutta haalin epätoivoisesti tietoa eri asioista, jotta voisin päättää mikä on oikein. Paras neuvo on tietysti kuunnella omaa sydäntään. Avain lienee sen hyväksymisessä, että tulen tekemään virhearviointeja joka tapauksessa. En ole täydellinen. En halua lapselleni välittyvän täydellisyydentavoittelua vaan armollisuutta. Valintani on sillä hetkellä paras mahdollinen, vaikka myöhemmin selviäisi että ei olisikaan kannattanut ottaa rokotusta x – tai olla ottamatta. 

Mutta taitaa olla niin, että 90% uusista äideistä kärsii tästä syndroomasta? Että hormonit pakottavat tähän ylisuojelevaan höösämiseen (saanhan syyttää niitä)? Että toisen lapsen kanssa on sitten helpompaa?

Ennen kun voi lakata yrittämästä olla täydellinen äiti, on myönnettävä että on yrittänyt sitä. Huokaistava. Valittava CTFD-kasvatusfilosofia.