Vapaus (ja puolitäysi lasi)
Näin kirjoitin kolme viikkoa sitten:
”Nyt on alkoi äitiysloma. Vapaus töistä. On tätä odotettukin! Aina kun joku kauan suunniteltu toteutuu, sitä hämmästelee, että kuluuhan se aika sittenkin. Monta kuukautta tiesin tämän päivämäärän ja se on nyt. Aikanaan tuli valmistujaispäivä, sitten muutaman vuoden päästä hääpäivä – ja ihan kohta taitaa koittaa vauvan syntymäpäivä. Asiat tapahtuvat ajallaan.”
Lomaa on ollut nyt siis jo tovi, ja olen huomannut stressitasoni laskeneen. Edelleenkään en jaksa tehdä hirveästi valtaisan mahani kanssa. Mutta lepo on maistunut, välillä valittuna ja välillä väkisin kun ei ole muuta jaksanut. Päivän virkistykseksi on saattanut riittää 200 metrin kävely ostarille kirjastoon ja takaisin. Tänään jaksoin olla miltei tunnin puistossa ihanan kummipoikani ja äitinsä kanssa. Tässä mietteitäni töistä lähtemisestä (ja töihin palaamisesta joskus):
Töistä lähtö oli toisaalta helppoa ja toisaalta vaikeaa. Aluksi tuli vähän yllättäenkin vastustusta – en halua päästää irti omista hommistani. Toisaalta innokkaasti perehdytin sijaista ja odotin sitä, että pääsispä jo keräämään voimia ja lepäämään. Ja hemmottelemaan itseään (niin moni on kehottanut käyttää ajan nimen omaan tähän, toista vastaavaa aikaa kun ei enää tule).
Toiseksi viimeisellä työviikolla aloin jo olla aika poikki. Pidin lähinnä etäpäiviä ja suunnittelin sairasloman hankkimista. Läppärin roudailu aiheutti supistuksia, joskus jopa työpuhelu. Samoin tosin kotihommat, joita täytyy yrittää vältellä lomallakin. Vikalla viikolla työaika tuntui matavan vielä hitaammin (”Mmitäs tekis? No vois vaikka suunnitella automaattista poissaoloviestiä sähköpostiin”), mutta yllättäen vikoissa palavereissa en ollut mulla olikin paljon sanottavaa. Vielä en ollut päästänyt irti, halusin kertoa mielipiteeni miten asiat kannattaisi tehdä (vaikka päätyisivätkin muuhun). Viimeiset vaahtoamiset auttoivat varmaan jättämään kaikki työajatukset töihin.
kuva: Flickr/CC/Liber the poet
Vikoina työtunteina iski luopumisen haikeus. Ihan mukava työ ja kivat työkaverit olivat täyttäneet ison osan viikkoani vuoden ajan. Hankalan yrittäjäarjen jälkeen työ toi turvaa ja rytmiä. Nyt olin siirtymässä todella taas uuteen vaiheeseen. Oven suljettuani sydämen täytti kuitenkin vapaus. Se ihana kevyt tunne, jonka olen tuntenut pari kertaa aiemminkin.
Lähtö olisi saattanut olla erilaista, jos olisi duuni johon palata. Projekti, jossa olin töissä, päättyy vanhempainvapaani aikana. Ehdin kyllä ilokseni nauttia keskellä vanhempainvapaita vielä muutamista vuosilomapäivistä. Ja aina saattaa tulla uusia projekteja, mutta se, kauanko haluan olla kotona ja mitä teen sen jälkeen tuntuu vielä kovin sumuiselta. Ja vaikka olis kivaa, että olis ”virka”, johon palata ja talous siinä mielessä turvattu, tykkään seikkailusta ja muutoksesta. On kivaa sulkea yksi ovi ja etsiä uusia. Tykkään siitä, että voin hakea ihan mitä duunia vaan kun kotona olo alkaa tökkiä. Eri asia sitten jos duunia ei ala löytymään. Yrittäjyyttä olen kokeillut ja tarvittaessa voin ryhtyä leikkiin uudelleen. Huono sosiaaliturva ja olemattomat lomat eivät tosin houkuta, ja ehkä vielä vähemmän pienen lapsen kanssa.
Mutta luotan siihen, että unelmaduunia löytyy. Lähetän eetteriin toiveita ja visualisaatioita ihan mahtavasta työpaikasta tulevaisuudessa. Ja kun oikea hetki lähestyy, kirjoitan esille ja mieleeni sopivan affirmaation (”työllistyn kohta unelmieni duuniin” tms). Kyse on minusta pitkälti asenteesta. Joku tuttavaäideistä puhui minulle yöheräämisistä ”jos imetys onnistuu” -sivulauseen kera. Mun lähtökohtana on ”kun” imetys onnistuu, ”kun” sopeudun hyvin yöheräämisiin, ”kun” saan parin vuoden päästä unelmaduunin. Lähtökohdat onnistumiselle ovat huonot jos niitä epäilee lähtökuopissakin. Kaikki ei tietenkään aina mene kuten siinä suomenruotsalaisten askarteluohjelmassa, mutta jos on päättänyt mieluummin valita puolitäyden kuin puolityhjän lasin, tekee alitajuisestikin valintoja oikeaan suuntaan.