Ystävyydestä, osa 1

Olen koko illan miettinyt miten kirjoittaisin tästä aiheesta.

Olin jo pari tuntia sitten menossa nukkumaan, kun asia jäi vaivaamaan. Haluan kirjoittaa tästä. Pidin välillä taukoa pähkäilystä katsomalla sarjoja, palaten vähän väliä kirjoittamaan aloitusta. Mutta mikään ei tuntunut oikealta.

Koska ystävyys aiheena on minulle todella tärkeä. Ystävät ovat minulle todella tärkeitä.

Olen tuntenut suurimman osan ystävistäni vähintään kymmenen vuotta. Osan kanssa olemme rakentaneet hiekkakakkuja ja opetelleet kirjoittamaan, osan kanssa tutustuneet vetäessä ensimmäisiä kännejä.

Minulla on tasan kaksi hyvää ystävää, joihin olen tutustunut tämän vuosikymmenen puolella. Ja heistä toisen kanssa olen tuntunut lipuvan erilleen jo pitkään. Yhdistävät tekijät ovat vähässä.

Monesti kuulee, että meidän ”ryhmäämme” on vaikea päästä sisään. Ymmärrän sen, kukaan ulkopuolinen ei tule omaamaan kanssamme yhteistä menneisyyttä. Jenkit, jotka harvoin pysyvät yhteydessä high school -kavereihinsa collegen jälkeen, ovat aivan järkyttyneitä kuullessaan kuinka kauan olemme tunteneet. Mutta minulle tuli yllätyksenä se, miten harvinaista se on ihan Suomessakin. Tai ainakin pääkaupunkiseudulla.

Parisuhteiden päättymisen yleisin syy (tai selitys) on se, ettei kumppani tullut tarpeeksi hyvin toimeen ystävien kanssa. Ja jos ei se aiheuta eroa, niin vähintään isoja riitoja ja eripuraa.

Toki minulla on myös menneisyydessäni ystäviä, joiden kanssa yhteydenpito on sammunut, joiden kanssa olemme vieraantuneet, kasvaneet erilleen.

Ja se on sattunut joka kerta. Se sattuu edelleen, vaikka kuinka kauan aikaa olisi kulunut. Katkerana muistelen erästä parhaista ystävistäni ala-asteella, joka joskus päätti ettei enää halua nähdä minua, mutta juttelee iloisesti aina kun törmätään lähikaupassa. Ja parasta ystävääni eskarista, joka muutti pois emmekä tavanneet enää koskaan.

Sairasta? Ehkä.