Lapsettoman hatunnosto äideille
Niin kauan kuin muistan olen ottanut korvan taakse muistiinpanoja siitä millainen äiti haluan olla; lapsena ajattelin usein ”vääryyttä” kokiessani ”sitten kun olen äiti muistan miltä tuo tuntui ja teenkin näin”, ja nyt aikuisena käyn tuon tuostakin läpi asioita joista olen äidilleni kiitollinen. Supernanny on yksi suosikki ohjelmistani enkä mieti kahdesti ostaisinko kasvatusmetodeihin keskittyvää kirjallisuutta.
Mutta ihan erilaista näkökulmaa antaa sellaisen oman ikäisen ystävän kanssa vietetty aika, jota jotkut kutsuvat lämpimästi äidiksi. Siis olla ihan oikeasti läsnä siinä lapsiarjessa, tällaisena lapsettomana sinkkuna jonka vastuulla ei ole muita kuin oma itse.
Mammakaverini sai lapsensa minun mittapuullani hirveän nuorena, eli mummini nuoruudessa juuri oikeaan aikaan. On ollut aivan ihmeellistä seurata miten eri merkeissä olemme ottaneet aikuisuuden ensi askeleita.
Kun hänen ensimmäinen lapsensa oli ihan vauva, en voinut lakata hämmästelemättä kuinka luonnolliselta äidin rooli hänellä näytti. Kaikki aika tuntui täyttyvän syöttämisellä, vaippojen vaihdolla ja nukuttamisella, yhä uudestaan ja uudestaan eri järjestyksessä. Ja silti löytyi aikaa myös olla ihan me vaan, kaksi nuorta naista jotka nauravat ja juttelevat kahvikupin äärellä.
Nyt lapset ovat päiväkoti-ikäisiä ja olen entistä hämmästyneempi siitä miten Mammakaveri kaiken hallitsee. Kaupassa käyminen on ihan erilainen haaste kun mukana on lapsi jolla on oma mieli ja omat jalat, jotka vievät ero hyllyn taakse kun sekuntiksi katseen kääntää. Sitten kun niitä on enemmän kuin yksi pyörii tämä tyttö hädissään ympyrää uskoen kadottaneensa toisen jälkikasvun ikuisiksi ajoiksi, mutta Mammakaverilla onkin aseenaan se kuudes aisti, joka kenties äidinvaistona tunnetaan, ja hän rauhallisesti noukkii muksut mukaansa kysellen samalla mitä minun elämääni kuuluu.
Kauppakasseja purkaessani juttelen asioita vailla huolen häivää lasten leikkiessä taloyhtiön pihalla, kun Mammakaveri jähmettyy ja höristää korviaan. Totean mielessäni, että taisipa ulkoa joku lapsen huudahdus kuulua, ehkä? Äidinvaisto on hälyttänyt vaarasta ja sanaakaan sanomatta Mammakaveri pinkaisee ulos tarkastamaan onko jälkipolvi haavoittunut. Hetken päästä palaa rauhallisena sisään ja kysyy jatkoa juuri sille lauseelle joka jäi kesken katsoessani arjen sankarin juoksua.
Olen yhä varmempi teoriasta jonka lapsena kehitin äitini kuivatessa kyyneleeni juuri oikealla tavalla: on olemassa joku super salainen koulu johon raskaana olevat naiset viedään opiskelemaan äitiyttä. Ei siitä muuten voi suoriutua.