joskus on hyvä olla väärässä
Minulla on kaksi parisuhteellista ystävää, jotka käyvät baareissa vaan silloin kun on jonkun syntymäpäivä, mutta tänä viikonloppuna pitkän suunnittelun jälkeen lähdimme yhdessä tanssimaan.
Ennen kuin lähdimme kaupungille, minä meikkasin heidät ja toinen ystävistä laittoi meidän kaikkien hiukset. Alun perin olimme sopineet, että tekisin myös oman meikkini, mutta kihartaessaan hiuksiani ystäväni saikin inspiraation siitä miltä haluaa minun näyttävän ja päätti myös meikata minut.
Olen hyvin pikkutarkka tietyissä asioissa, esimerkiksi siinä miten kulmakarvani väritetään. En väitä olevani suuri meikkitaiteilija, mutta tunnen omat kasvoni ja olen oppinut mikä niillä näyttää omiin parhaalta, ja olen opetellut oikeat taktiikat eri tuotteiden levittämiseen. Niinpä koko meikkauksen ajan purin huultani ja hoin päässäni ”Ei noin! Ei noin! Taputtele, älä levitä! Älä aloita siitä päästä! Aloita keskeltä!” ja prosessi oli aikamoista tuskaa. Mutta kun näin lopputuloksen, se olikin oikein hyvä. Välillä pitää muistuttaa itseäni siitä, ettei se oma tapa ole ainoa tapa.
Lupasin tytöille, että koska he käyvät keskustassa paljon harvemmin kuin minä, he saavat päättää baarin ja minä seuraan mukisematta. Tulin hyvin nopeasti katumaan näitä sanoja kun he veivät minut kamalaan teinihelvettiin jonka normaalisti kierrän kaukaa. Jo jonossa, joka tuntui olevan koko Manskun pituinen, katsoimme kun kaatokännissä olevia nuoria talutettiin ulos ja järjestyksenvalvojat ja poliisit pörräsivät ympäriinsä. Toinen ystävistäni totesi, ettei sillä ole väliä minkä ikäistä porukkaa on ympärillä, kun mehän tulimme vain tanssimaan. Ja tottahan se oli.
Mutta kun sisälle päästyämme selvitimme tiemme riitojen ja kännidraamojen lävitse tanssilattialle, luulimme aluksi tulleemme väärään paikkaan. Kukaan ei nimittäin tanssinut, kaikki vain seisoivat juttelemassa tai tutkimassa toistensa kitarisoja kielillään. Muutama ihminen vähän heilui poissaolevan näköisinä. Mutta se oli ainoa paikka missä oli DJ, joten pakko kai sen oli olla tanssilattia.
Joimme yhdet ja vaihdoimme baaria sellaiseen, missä ikäjakauma oli suurempi emmekä tunteneet olevamme täysin irrallaan taustasta, eikä paikak ollut ainakaan ihan yhtä pintaliitoa kuin edellinen. Vihdoin pääsimme tanssimaan, mutta tässä paikassa tanssilattia oli niin pieni, että tanssiminen oli oikeastaan sitä että ympäröivät ihmiset tönivät eri suuntiin. Takanani olevan tytön hiukset liimaantuivat hikiseen selkääni (nam) ja sain varmaan pari mustelmaakin. Mutta sainpahan tanssia.
Poistuessamme baarista tytöt sanoivat illan olleen pettymys. ”Tämän takia mä en käy Helsingissä!” huudahti toinen, ja toinen yhtyi mielipiteeseen. Itselleni tuli siitä vähän surkea olo, ja tunsin loukkaantuvanikin hieman, kun ystäväni eivät ymmärrä miksi tykkään käydä klubeilla.
Mutta onneksi viikonloppu pelastui kun menimme samojen tyttöjen kanssa tänään saaristoretkelle ja uidessa heittäydyimme aivan lapsiksi. Toinen sanoi ettei muista milloin viimeksi olisi ollut yhtä hauska päivä. Tulinkin siihen tulokseen, ettei minun ole mitään järkeä yrittää muuttaa heitä bilehirmuiksi, vaan nämä ovat ne tytöt joiden kanssa kaikista hauskinta on pelata pelejä ja tehdä retkiä, luoda muistoja hauskoista päivistä joista myöhemmin kerrotaan, ettei ole koskaan nauranut yhtä paljon.