painoni elämänkaari
Tästä tulee jo toinen blogipostaus saman päivän aikana. Iik! Mitö täällä tapahtuu?!
Nyt puhun kehonkuvastani, ylipainosta, jojoilusta ja muusta painoon liittyvästä.
Vaa’alla en ole uskaltanut käydä sen jälkeen kun viimeksi tänne lukeman julistin. Pelottaa, että lukema on kasvanut ja sitten masennun ja pahimmassa tapauksessa lohdutan itseäni ahtamalla masun täyteen ruokaa ajatellen ”läski mikä läski, antaa mennä vaan”.
Mutta aloitetaan nyt alusta, eli elämäni lähtökohdasta, eli äidistäni, jota rakastan suunnattomasti. Vaikka äiti on aina ollut paras äiti mitä voisin toivoa, yksi huono puoli hänessä on: painosta huomauttelu. Ensin omastaan, myöhemmin minun. Äiti ei tietenkään ymmärrä millainen vaikutus hänen makkaravalituksillaan on pieneen naisenalkuun, mutta vahingollista se on.
Niin kauan kuin muistan, on äidillä aina ollut jokin laihdutuskuuri meneillään. Kotiin kannettiin jumppavideoita ja julistettiin siitä miten aikakauslehdestä oli löytynyt se dieetti, ”joka ihan oikeasti toimii”. Äiti on ihmetellyt miksi minulla on pienestä asti ollut ihmeellisiä ulkonäkökomplekseja (mm. en voinut käyttää kesällä toppeja koska kainaloläskit näkyy enkä myöhemmin muita kuin pitkähihaisia koska käsivarsiläskit näkyy), ja tätini päivittelee aika ajoin sitä miten kauhuissaan oli kun Mandy 3-v. seisoo peilin edessä ja toteaa vatsaansa tutkien olevansa kamalan lihava. Muistan tädin napakan vastalauseen: ”Lapset eivät koskaan ole lihavia!” Kunpa olisin uskonut tätiäni, mutta ajattelin vain, että täti ei ymmärrä.
Äiti oli todella tarkka siitä, että karkkia ei syödä kuin karkkipäivänä, eli tietenkin lauantaina. Syy ei ollut se miten sokeri tuhoaa hampaita, vaan se että sokeri lihottaa. Äiti oli itse ylipainoinen lapsi, ja sairasti teininä anoreksiaa. Äiti ei halunnut, että hänen lapsensa kokisi samaa kohtaloa. Minä näin asian vain niin, että äiti haluaa kieltää minulta sen kivan, mikä kaikille kavereille suodaan. Opin melko hyvin salakuljettamaan karkkeja kotiin jaa keksimään niille piilopaikkoja, ja kun kavereiden luona kyläili sai aina jotain herkkua.
Teininä en ollut kova kapinoimaan, en halunnut aiheuttaa äidille stressiä ja pyrin olemaan helppo lapsi. Tupakointi ja juominenkin olivat asioita, joista en kuollaksenikaan halunnut äidin tietävän. Ne liittyivät ikätovereiden joukkoon kuulumiseen, eivät äitiä vastaan kapinointiin. Mutta varmasti jokainen teini osoittaa kapinansa jollain tavalla. Minulla se oli syöminen. Äiti ei halua että syön sokeria? No minähän syön, vaikka pussista! Äiti ei halua että lihon? No hänhän ei sitä päätä!
Kaikki tämä pysyi tietyllä tapaa kurissa. Välillä olin isompi, välillä pienempi. Kuntoilu on aina ollut puuskittaista, samoin herkuttelu. Mutta aina olin normaalipainon rajoissa. Kunnes…
…aloin seurustella. Siis vakavasti. Poikaystävän vanhemmat tuputtivat koko ajan ruokaa, ja jos ei ota lisää, anoppikokelas loukkaantui. Pikkuhiljaa alkoivat annoskoot suureta, ja varsinkin kun muutettiin yhteiseen asuntoon, syötiin paljon. Koska saatiin syödä mitä huvittaa. Samaan aikaan alkoi vuorotyö, joka pisti käyntiin napostelun. Sitten alkoi poikaystävä huomauttelemaan lihomisestani. Siinä hormonihyrrässä tuli flipattua, mutta siitä lisää kun joskus kirjoitan kokeilemistani ehkäisykeinoista. Reaktioni oli se vanha kunnon kapina: ei mikään mies ala määrittelemään syömistäni tai sitä piten paljon painan!
Seurustellessa oli hauskaa yhdessä tehdä kaikkea liikunnallista. Se oli yhdessä puuhastelua, ei urheilua. Mutta sitten tuli ero.
Ensin en pystynyt nukkumaan enkä syömään lainkaan ja kuihduin. Sitten vain nukuin ja söin. Paljon. Pizzaa.
Ja sitten taas urheilin niin paljon, että laihduin, koska ajattelin, että ehkä hän sitten ottaisi minut takaisin.
Mutta lopulta pääsin miehestä yli, eikä enää huvittanut urheilla yhtä paljon. Aloin syödä tylsyyteen. En edes tiedä, missä vaiheessa paino on noussut näin paljon, enkä osaa nimetä yhtä tekijää joka on siihen johtanut. Vaaka oli kuitenkin viisi vuotta käyttämättömänä. Omasta mielestäni en ole muuttanut ruokailutottumuksiani sitten teini-iän, muutoin kuin sen napostelun kannalta. Kuntoilu on aina ollut satunnaista, safkat niitä samoja. Mutta ehkä juuri se napostelu on se synti? Ja darra. Eron jälkeen olen juonut paljon useammin, ja sen jälkeen syö kaikkea rasvaista.
Se se on. Darra ja napostelu. Ehkä tämä opiskelu laihduttaa?