karu totuus

Minulla on eräs hame, jonka äiti ompeli mittojeni mukaan toissa keväänä. Luonnollisesti hame istui täydellisesti, ja sivussa olevan vetoketjun sai vedettyä sulavalla liikkeellä. En ole käyttänyt hametta sen jälkeen kun entinen kämppikseni vei silitysraudan mukanaan muuttaessamme erilleen, sillä hame on kovaa kangasta joka ryppyisenä ei näytä hyvältä. Nyt olen vihdoin saanut hankittua ikioman silitysraudan ja sovitin hametta ylleni.

Ärräpäiden säestämänä yritin repiä vetoketjua kiinni, lopulta se onnistuikin kun vedin hameen kokonaisuudessaan vyötärön kapeimpaan kohtaan. Kiinnityksen jälkeen riuhdoin helman alas, ja totesin etten voi juurikaan liikkua, saatikka istua ilman että hame nousee pakaroihini. Oli pakko myöntää, etteivät vaatteeni ole tosiaankaan kutistuneet, vaan minä olen suurentunut.

Boyfriend-malliset farkkushortsit, jotka kaksi vuotta sitten ostettuina lerpattivat vetäen sisäänsä melkeinpä kaksi minua, ovat nyt tyköistuvat. Vyöt, joita ennen tarvitsin kaikkien farkkujeni kanssa, keräävät pölyä kaapin perällä. Paidat, jotka ennen kätkivät selkämakkarat, esittelevät niitä nykyään kaikessa karuudessaan. Ainoastaan haban tunnustelu tuo lohtua; sentään eivät lihakset ole surkastuneet, ne ovat vain piilossa.

Huomenna hankin salijäsenyyden. Tavoitteena on, että kaikki lempivaatteeni istuvat entiseen tapaan viimeistään maaliskuussa.