Muutoksia, osa 3

Kolmas (ja viimeinen) kokemani valaistuminen koskee miehiä. Yllätys?

Siitä on nyt hieman yli vuosi, kun ensi kertaa eroni jälkeen koin olevani valmis uuteen parisuhteeseen.

Tuli mies, joka sanoi (ystävälleni joka kertoi minulle) ettei halua mitään vakavaa, mutta antoi ymmärtää että halusi kuitenkin, kunnes hyppäsi veneestä silmieni edessä.

Tuli mies, joka halusi että uskoisin olevani hänelle enemmän kuin olin, vaikka tiesi, että tiesin olevani vain yksi muista. Ja silti lankesin ihastumaan.

Tuli mies, joka oli täydellinen. Paitsi silloin, kun oli helvetin ärsyttävä. Ja silloin, kun suuteli. En voinut edes kuvitella millaista seksi olisi ollut, kun suudelmastakin halusi päästä mahdollisimman äkkiä irti. Häntä kaipaan edelleen ja mietin, mitä olisi voinut olla.

Alkoi tuntua, etten enää halua parisuhdetta. Olin löytänyt kouluni, ja halusin keskittyä siihen.

Tuli mies, joka tuli paikalle juuri oikeaan aikaan. Joka tarjosi minulle juuri mitä halusin: seksiä ilman sitoumuksia. Mies, joka katosi juuri kun aloin kiintymään. Eli juuri oikeaan aikaan. 

Ja nyt, nyt on mies, jota en näe juuri koskaan. En edes tiedä kuuluuko hän enää ”minun miehiini”. Emme ole nähneet johonkin aikaan, mutta viestittelemme satunnaisesti. Ikään kuin imoittaaksemme, ettemme ole kumpikaan kadonneet mihinkään. Ja tämä on hyvä näin.

Hassua miettiä, että ihan vähän aikaa sitten halusin löytää kumppanin jonka kanssa voisi mm. jakaa arjen, kun nyt haluan vain elää arkeni yksin ja pitää elämässäni vähän aikaa jonkun jonka kanssa voin tehdä seksikkäitä asioita. Ja kun se loppuu, toivon löytäväni uuden vastaavan. Ja sen jälkeen taas uuden. Ihan ilman tunteiluja.

Ja sekin on hassua, että jälkeenpäin mietittynä en ymmärrä miksi ihmeessä olen noihin miehiin ihastunut. Paitsi siihen, jota mietin vieläkin.