Karvakatko, osa 2

Kuukauden karvojen kasvattamisen jälkeen huomasin suhtautuvani karvoihini eri tavalla.

Siinä missä pitkät säärikarvat ennen ällöttivät itseäni, nyt ne tuntuivat ihanan pehmoisilta ja niitä oli mukava silitellä. Varsinkin horisontaalisesti, se oli varsin hauskan tuntuista. Hävetti vain kun menin lääkäriin nyrjähtäneen nilkan kanssa ja jouduin paljastamaan pehkoni, mutta ei lääkäri mitään kommentoinut.

Mutta erityisen ylpeä olin kainalokarvoistani. Kuten aikaisemmin mainitsin, karvoitukseni on hyvin vaaleaa, joten ei minulle tyylikkäitä tummia ranskatar-kainalota saa, mutta ensimmäistä kertaa ne olivat kasvaneet sellaisiksi että tunsin itseni aikuiseksi naiseksi.

Käytin toppeja uhraamatta ajatustakaan karvoilleni, ja menin jopa hienoihin juhliin lyhythihaisessa mekossa tiedostaen, että jos nostan käteni, näkevät muutkin kärsivällisen työni tuotoksen. Long hair don’t care.

Huono puoli kainalokarvoissa oli se, ettei deodorantti toiminut yhtä tehokkaasti kuin paljaisiin tai lyhytkarvaisiin kainaloihin. Itse asiassa tuntui siltä, ettei se toimi ollenkaan.

Häpykarvoitus olikin sitten ihan toinen juttu. Kutitti. Ihan. Perkeleesti.

Kuukauden tultua täyteen tartuin sheiveriin. Jälkeenpäin olo oli alaston. Alapäässä loppui kutina, ja sileät sääret tuntuivat yhtä ihanilta kuin karvaiset, mutta eri syistä. Sänkivaihe on ilmeisesti ainoa ei-hipelöitävä vaihe.

Mutta ne kainalot. Ajellut kainalot eivät näyttäneet enää näteiltä. Ne näyttivät nakuilta.

**************************

Mitä karvoille kuuluu nyt?

Katkaisuhoidon jälkeen olen unohtanut varpaat ja jalkapöydät. Mitä oikein ajattelin? Olen päättänyt, että ajan karvoja silloin kun huvittaa, vain omaksi mielekseni, enkä kenenkään muun. Kainalokarvoihin tuskin kosken kovinkaan usein, kunhan ne eivät pääse kasvamaan niin että haittaavat deodorantin työtä.

Suosittelen kaikkia kokeilemaan samaa, vaikka loppujen lopuksi päättäisikin sheivailla niitä varpaita!