Karvakatko, osa 1
Listatessani asioita joita olen tehnyt poissaoloni aikana unohdin mainita yhden merkittävimmistä; olen nimittäin kasvattanut karvoja.
Karvat ja karvattomuus ovat asioita, joille yleisen mielipiteen mukaan naisten pitäisi jatkuvasti uhrata aikaa ja energiaa. Koska luonnollisuus ei tietenkään ole koskaan naisellista, kaikkihan sen tietää.
Siitä asti kun viidennen luokan kevätjuhlassa huomasin valkoisten säärikarvojeni keräävän katseita hameeni halkion levitessä jalat ristittyäni, olen orjallisesti ajanut sääreni. En joka päivä, mutta aina kun olen arvellut jonkun näkevän ne. Seurustellessa siis itse asiassa joka päivä.
Vasta viime kesänä laiskistuin sen verran, ettei kiinnostanut vaikka olisi huomattava sänki shortsit pukiessani. Tai en oikeastaan laiskistunut, totesin vaan ettei sänki häirinnyt itseäni, jolloin ei pitäisi ketään muutakaan.
Mutta jotenkin hetkessä tapahtui täyskäännös. Näin jalkapöydässäni kimmeltävät karvat. Sitten varpaissa. Niistä oli päästä, olivat sitten kuinka valkoiset tahansa.
Jonain aamuna höylätessäni jalkapöytääni pysähdyin miettimään, oliko siinä mitään järkeä. Jos olin onnistunut elämään 25 vuotta ilman että harmittomat karvat vaivasivat, miksi ne olivat nyt ongelma?
Oli intervention-aika. Selitin itselleni kuinka minulle oli muodostunut ongelma, joka esti minua hyväksymästä itseäni sellaisena kuin olen. Menin vapaaehtoisesti katkaisuun.
Kuukausi koskematta sheiveriin, vahaan tai epilaattoriin. Kyllä, omistan ne kaikki.