Olen haaveillut äitiydestä niin kauan kuin muistan. Haluan kasvattaa ihmisiä joissa yhdistyn minä ja rakastamani ihminen. Mitään kiirettä asian suhteen ei koskaan ole ollut, mutta se on suurin haaveeni jonka toivon toteutuvan sitten kun on sen aika. Mutta nyt joku biologinen kello on herännyt, sillä olen havainnut käytöksessäni hienoisia muutoksia:

– Kun näen pienen lapsen, en pelkästään ajattele ”voi kun söpö lapsi”, vaan minut valtaa niin suuri tunnekuohu että meinaan alkaa itkeä.

– Kun näen kaupungilla komean miehen, en niinkään ajattele ”I wanna tap that”-tyylisiä ajatuksia, vaan kiinnitän huomiota mm. hänen hiustensa laatuun, luustoon ja ihotyyppiin, tuumien ”nuo geenit soisin periytyvän jälkikasvulleni”.

– Kirjakaupassa huomaan selailevani lähes hypnoottisesti erilaisia kasvatusoppaita. En enää mene treffeillä kirjakauppaan.

– Jos tapaan miehen joka vaikuttaa siltä, että hänen kanssaan voisi tulla juttuun, otan hyvin nopeasti esille lapsikeskustelun. Siis ei pelkästään että haluaako lapsia vai ei, vaan mitä mieltä hän on ranskalaisesta kasvatusopista, missä hän haluaisi lapset kasvattaa, olisiko valmis jäämään puoleksi vuodeksi pois töistä lapsen syntymän jälkeen jne.

– Isistä on tullut kuumia. Ennen viehätyin nuorista ja huolettomista miehistä, siis sellaisista pojista, mutta nykyään vakaat tyypit jotka vaikuttavat hyviltä isiltä (tai tulevilta sellaisilta) ovat äärimmäisen seksikkäitä. Sarveiskalvoihini on ikuisesti jäänyt kuva viime kesältä, kun näin komean nuoren miehen kantavan pientä poikaa hartioillaan. Upeaa.