Päiväkirja paljastaa, että mitään ei ole opittu.

Olen aina yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta olen todella huono siinä.

Kirjoitan silloin tällöin, kuukausien, joskus jopa vuosien välein, ja päiväkirjat vaihtuvat sitä mukaa kun kadotan edellisen. 

Uusinta päiväkirjaani aloin kirjoittamaan yli vuosi sitten, pidin sitä aina yöpöydälläni ja kirjoitin siihen säännöllisesti pitkiä tekstejä. Blogin aloittamisen myötä päiväkirja alkoi tuntua turhalta; miksi ihmeessä kirjoittaisin samat asiat kahteen kertaan? Lopulta päiväkirja jäi kirjahyllyyn pölyyntymään.

Eilen kaivoin sen uudestaan esiin, ja huomasin, kuinka kaukana se on blogin kirjoittamisesta. Päiväkirjaan voin kirjoittaa kaiken mitä päässäni liikkuu ilman minkäänlaista itsesensuuria. Päiväkirja on vain minua varten, sitä ei lue kukaan ulkopuolinen, ja siihen voin vuodattaa kaikki syvimmät tuntoni. Paitsi tietenkin kun kuolen ja lapseni lukevat ne kaikki, kuten Hiljaiset sillat -elokuvassa.

Yritin lukea vuosi sitten kirjoittamiani juttuja, mutta aika pian tuli stoppi. Mikä idiootti! Luin päiväkirjamerkinnän ekoista treffeistä erään pelkkää pahaa mieltä aiheuttaneen miehen kanssa, ja tajusin, että jo silloin näkyivät räiskyvän punaiset varoitusmerkit, joiden perusteella olisin kehottanut jokaista henkilöä perääntymään mahdollisimman nopeasti. No, olin sentään kirjoittanut näin: ”En tiedä onko tämä itsesuojeluvaisto vai järki vai kokemattomuus joka puhuu, mutta tekisi mieli vaan unohtaa koko tyyppi.” Rakas vuoden takainen minä, olisit vaan unohtanut. Sanoo itsesuojeluvaisto, järki ja kokemus.