Pieni ahdistus

Meilläpäin on ihan normaalia, jos ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa vaan on ysiluokan jälkeen mennyt suoraan töihin tai jäänyt pitkäaikaistyöttömäksi.

Kun aikoinaan sain vakipaikan kaupasta, kuulin jatkuvasti vanhoilta tutuilta kuinka onnekas olen. ”Tosi hyvä että oot päässy töihin.”, ”Kai sä tiedät miten onnekas oot kun oot päässy vakkariks?”

Yhden kesän olin töissä toimistossa. Olin se, joka oli päässyt oikeisiin töihin. Minulla oli titteli. Minulla oli parempi tulevaisuus.

Aina ne kommentit ärsyttivät. Ne ärsyttivät, koska minulle ei riitä, että olen vakiduunissa. Ei riitä, että minulla on titteli. Ei riitä, että teen työtä josta en nauti, vain siksi, että se on edes joku työ.

Olen aina ollut se pienen lammen iso kala. Se, jota kehutaan fiksuksi ja luovaksi, jonka tulevaisuudesta paikalliset povaavat lupaavaa. Susta kuullaan vielä.

Itse olen aina tiennyt olevani pieni kala isossa meressä. Ne oikeasti fiksut tyypit todistavat sen, miten tyhmä ja sivistymätön oikeasti olen. Ne oikeasti luovat ihmiset todistavat, kuinka vähän tiedän taiteesta, ja miten ideaköyhä olen.

Mutta aina olen halunnut pois tästä pienestä lammesta. Haluan enemmän.

Haluan opiskella, haluan uran, jossa edetä. Haluan, että aina on jokin tavoite.

Mutta.

Olen pieni kala isossa lammessa.

Vaikka ideoita löytyisi, toteuttaminen on ongelma. Olen aina tarvinnut sen kumppanin, joka kohtaa realiteetit ja kertoo jälkikäteen miten selvisi niistä. Minä kerron mitä tehdään, hän kertoo miten tehdään.

Opiskelen nyt toista ammattitutkintoani (sen ensimmäisenkin suorittaminen oli täällä tosi kova juttu) ja haaveilen korkeakoulusta.

Suoraan sanottuna hävettää, että vielä tässä iässä olen amiksessa. Varsinkin kun olin jo. Monta vuotta sitten.

Haluan hirveästi korkeakouluun, mutta enhän minä siellä pärjäisi. Siellä on siitä oikeasti fiksuja ihmisiä. Siellä tehdään johtajia, minä en ole johtaja. Minä olen tekijä.

Minä olen taivaanrannanmaalari, joka ei koskaan toteuta suuria näkemyksiään.