Ystävyydestä, osa 3

Edellisessä postauksessa mainitsin ystäväni, jonka kanssa olemme ”kasvaneet erilleen”, emmekä silti osaa päästää irti.

Hän on suuri kysymysmerkki elämässäni.

Hän ei ole se, kelle kerron ensimmäisenä kun elämässäni tapahtuu jotakin. Itse asiassa tuntuu, ettei häntä kiinnosta jos kerronkin.

Hän ei myöskään ole se, jonka asioista tiedän ensimmäisenä. Tulee aina voittajafiilis jos kuulen hänen elämänsä tapahtumista häneltä itseltään, enkä jonkun kolmannen osapuolen välityksellä.

Hän ei ole se, jonka kanssa minulla on sama maku. Mikään suhteen.

Hän on se, jonka kanssa tunnen velvollisuutta pysyä ystävinä, mutten tiedä saako meistä kumpikaan siitä mitään irti.

Hän on se, josta muut ystäväni kysyvät: ”Miksi te edes olette vielä ystäviä? Jos se on noin vaikeaa, eikö olisi paras lopettaa?”

Vastaukseni on ei.

Hän on se ihminen, joka on tuntenut minut lähes koko elämäni, nähnyt miten olen muuttunut ja kasvanut.

Hän on se ihminen, joka tietää suupielen nytkähdyksestä minulla olevan jotain sanottavaa, vaikken aikoisi sitä kertoa.

Hän on se ihminen, jota voin vapaasti kadehtia, jopa inhota, tiedostaen, että hän on silti minulle rakkaimpia ihmisiä – sanoin minä mitä tahansa, älä edes kuvittele että kuuntelisin pahaa sanaa hänestä.

Hän on se ihminen, jonka kanssa löydämme eroavaisuuksistamme yhtäläisyyksiä ja arvostamme niitä. Mutta vain kun kuu on tietyssä asemassa Marsin kanssa, tai jotain.

Vittu.

Rakastan sitä ihmistä.