With bitterness and joy
Päätin sitten lopulta eläneeni kuplassa tarpeeksi pitkään, ja kysyin vihdoin tuolta Lapin tytöltä, onko tämä jatkunut tapailumme muuttanut hänen tunteitaan kenties mitenkään. Vastaus oli pitkä ja pohtiva, mutta pohjimmiltaan tiivistettävissä sanoiksi ”vähän, mutta ei tarpeeksi”. Jotenkin sitä on niin tottunut kuuntelemaan niitä kertomuksia siitä, kuinka olen mahdottoman ihana ihminen mutta planeetat eivät vain nyt osuneet kohdilleen, että väkisinkin se alkaa turhauttaa.
Mutta niin, eihän tämä millään tavalla yllätyksenä tullut. Epätietoisuuden tuoma ahdistus vain kasvoi omassa pienessä päänsisäisessä fantasiassani elämistä merkittävämmäksi tekijäksi. Iskua vähän kovensi se, että juuri ennen tätä vietimme toistaiseksi mukavimman yhteisen illan. Ehkä sen perusteella aloin jopa ajatella, että ehkei tulos olisikaan aivan ennalta selvä. Mutta niin, ihmissuhteissa tuntuu vallitsevan sama sääntö kuin nettimainonnassa – jos se vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, sitä se myös on.
Mutta niin, kun tämä vaihe on nyt saatu selätettyä, pääsee bloginikin taas palaamaan takaisin tähän alkuperäiseen sävyynsä. Oli sellainen haaste tänään töissä peitellä vitutusta ja näytellä iloista sekä kiinnostunutta muiden asioista, että pakostakin tänne on purettava hieman ajatuksiani. Äkkiä kuitenkin se vitutus laantuu ja tilalle tulee sellainen outo sekoitus katkeruutta ja surullisuutta. Vihaan katkeruutta, enkä haluaisi sitä itseeni. En halua löytää itseäni pisteestä, jossa yksin uskottelen itselleni, että parempi yksin kun kerran kukaan ei minua tarpeeksi osaa arvostaa. Elämää kohtaan kateroituminen näkyy ihmisillä kasvoista, ja pyrin viimeiseen asti siihen, ettei minulle käy niin.
Omaa itsetuntoani suojelevien defenssien luomisen sijaan tunnun kuitenkin vajoavan tietynlaiseen itsesääliin tai epävarmuuteen omasta itsestäni. Tätä blogia lukemalla voisi päätellä minun olevan vaikka kuinka hyvää poikaystävämateriaalia. Ja siis, onhan se varmaan totta että keskimäärin harvempi mies käyttää näin paljon ajatusta ja energiaa vain varmistellakseen, että sen sopivan osuessa kohdalle osaisi itse olla se täydellisen huomioiva, ajattelevainen ja omistautuva poika/miesystävä. Mutta oikeasti, jos olisin jotenkin haluttu poikamies, tarvitsisiko minun pitää tällaista blogia? Tai ylipäätänsä käyttää aikaani tällaisten asioiden miettimiseen? Miksi tarvitsisi, jos minulla olisi aina tarjokkaita jonoksi asti tai minun olisi helppo tehdä vaikutus naisiin? Ehkä minä olen vain sellainen väliinputoaja.
Oikeasti aika ahdistavaa joutua ajattelemaan näin. Ja siis, onhan minulla suhteita ollut. Ihan sellaisten naisten kanssa, joilla todellakin olisi ollut varaa valita, mutta kiinnostuivat minusta. Pohjimmiltani saatan olla oikeasti jollekin kuitenkin aikamoinen löytö, vaikka keskimääräinen naispuolinen ei minussa hirveästi mitään näkisikään. Eivät liian pehmot ja kiltit miehet nyt koskaan ole mitään naismagneetteja olleetkaan. Mutta silti, ensi kesä on buukattu täyteen kavereiden hääkutsuista ja tiedän itse viettävän tulevia syntymäpäiviäni taas poikamiesboksissani yksin aloitellen. Pakosti sitä levoton mieli alkaa syytä jostain hakea. On pakko myös todeta, että ehkä teen vain jotain itse perustavanlaatuisesti väärin. Jotenkin turhauttavaa sekin, että parhaiten tunnun tehneen vaikutusta silloin, kun en ole ollut itse lainkaan kiinnostunut. Jotenkin sellainen välinpitämätön kohtelu, jossa annan ensin hieman huomiota mutta sitten vedän sen pois, on tuottanut paljon parempaa tulosta kuin aktiivinen panostaminen. Silti en mielelläni alkaisi esittää ylimielistä kusipäätä seuraavan kerran kun jonkun kiinnostavan kohtaan.
En pidä oikein tämän postauksen sävystä, mutta piti nyt kuitenkin päästellä vähän höyryjä.