Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen

Tänään tätä kirjoittaessa on jotenkin surullinen olo. Ajattelin pitää tämän tällaisena rauhallisena lepäilypäivänä. Tein varsin onnistunutta lohisalaattia, soittelin uudella kitarallani, kuuntelin Pariisin Kevättä ja Graveyardia (muiden ohella) ja kävin huonolla menestyksellä etsimässä marketista uusia arkikenkiä. Illalla kuitenkin havahtui siihen, että olo on oikeastaan koko päivän ollut vähän haikea. Sellainen, että toivoisi sadetta ja halusikin olla aika näkymätön siellä ihmisten keskellä. Katselin ulkona ihmisiä, ja tänään tuntui kuin eläisin hieman eri maailmassa kuin he. Iloisia ihmisiä isoissa porukoissa, paljon nuoria pareja. Minä leijuin aika äänettömänä ja näkymättömänä omissa ajatuksissani.

Väkisinkin sitä hieman palaa menneeseen. Olen kirjoittanut tähän blogiin monista asioista, joita kaipaan. Ne ovat sellaisia haaveita, jotka tuntuvat jopa hieman liian kaukaisilta muuttuakseen todeksi. Että heräisin yhtäkkiä jonkun vierestä, jolle tekisi heti aamusta mieli kertoa, kuinka paljon häntä rakastan. Tai että olisin jollekin niin erityinen, että hän asettaisi minut aina muiden ihmisten edelle jos suinkin mahdollista. Tai että tulevaisuus ei olisi sellainen hiljalleen pimenevä käytävä, vaan pitkä tie täynnä suunnitelmia ja yhteisiä haaveita. 

Sitten sitä havahtuu. Tuotahan minun elämäni oli vielä pari vuotta sitten. Ne asiat olivat arkea ja totta, eikä silloin jotenkin ajatellut että tämä on liian hyvää ollakseen totta. Mutta oli se hyvää ja koin olevani oikeasti onnellinen. En ole enää varma, näenkö noita toiveitani kovin realistisessa valossa. Ehkä minä jotenkin oletan, että kaikki tyhjä olo ja tietty päämäärättömyys katoaisi jonkun tietyn ihmisen kanssa. Ehkä minä odotan liikoja.

Mutta silti. Vaikka niin ei kävisikään, enää ei tarvitsisi aamuisin perustella itselleen, miksi tänään kannattaa nousta ylös ja olla pirteä. Kyllä tätä elämää on minun mielestäni tarkoitus kulkea eteenpäin käsi kädessä. Onni on kuitenkin pienissä asioissa, ja juuri niiden pienien asioiden puuttuminen vie elämästä ne värit. Olen läpi ikäni kovin arkaillut parisuhteiden suhteen ja pitänyt kovasti kiinni omasta tilastani ja vapaudestani. Nyt kuitenkin vihdoin todella koen, että tänne kuplaani mahtuisi oikein hyvin toinenkin ihminen. Ja niin, saattaisihan hän Pariisin Kevään sanojen mukaisesti olla juuri se, joka sattumalta pelastaa minut meteoriitin alta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *