Vuorista ja Muhammedeista

Kun tänne Lilyyn kerran päädyin, pitihän sitä vähän lisää lueskella muita blogejakin täältä. Lueskelin tässä Laura De Lillen ilmeisesti juuri hiljattain loppunutta blogia. Oli jotenkin avartavaa lukea siitä, miten hän kaikesta sen oikean miehen löytämisen tahdosta huolimatta oli päättänyt, että ei aio juosta kenenkään perässä. Joko se oikea löytyy, tai sitten elää täyttä elämää itselleen. 

Olen kieltämättä miettinyt tuota. Miksi minun pitäisi aina nähdä asia niin, että minun kuuluisi etsiä se joku. Vaellella pitkin ja poikin siinä toivossa, että jostain sen ihmisen kohtaan ja toivoa, että osaan sen hetken koittaessa toimia oikein. Eikö se voisi mennä niin, että joku etsii minut? Ehkä joku tuolla jossain toivoisi juuri sellaista miesystävää, jollaisen minusta saisi. Varmasti löytyy monta mukavaa ja mukavannäköistä naista, joille kelpaisi ystävällinen, huomaavainen, hymyileväinen, keskusteleva ja mukava mies, joka on valmis panostamaan suhteeseen. Miksei hän ota tehtäväkseen etsiä minua? Huomaan stressaavani kovasti sitä mahdollisuutta, että jotenkin vain kävelen onneni ohi tai en vain osaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sitten herään siihen todellisuuteen että eivät kaikki ajattele näin. Moni vain lipuu elämän mukana ja katsoo mihin se kuljettaa. Ehkä se oikea löytyy, ehkä ei. Antavat elämän näyttää.

Mutta jos lähden tälle tielle, niin entä jos sille tielle jäänkin yksin? Onko sitten niin vain tarkoitettu vai joudunko katkerasti vuosien päästä katumaan, etten oikeasti nähnyt sitä kaikkea tarvittavaa vaivaa löytääkseni sen oikean? Ja millaista elämäni sitten on? Minulta on kysytty, että mihin minä elämääni niin suuresti ketään muuta tarvitsen, kun elämässäni on asiat jo varsin hyvin mallillaan. Onhan se niin, että minulla on ystäviä, ihan kiva (joskin henkisesti vaativa) työ, musiikkiharrastuksia, hyvät välit perheeseen ja muutenkin olen sellainen luonne joka tarvitsee myös paljon omaa tilaa ja aikaa sekä viihtyy ihan hyvin itsekseenkin. Mutta kai se on vähän sama juttu kuin joskus pienenä jonkun kivan piirroksen rustaaminen oli oikeastaan pienempi ilo kuin se, että sai näyttää jollekin ”katso, mä tein tän itse!”. Haluaisin jakaa jonkun kanssa ne asiat, joita olen saavuttanut. Onnistumisen hetkillä joku iloitsisi kanssani, vaikeina hetkinä joku tukisi minua. Elämä tuntuu pelottavalta yksin, sillä minä vain hetkenä voi maa pettää alta. Silloin toki ne ystävät punnitaan, mutta eivät he koskaan korvaa sitä ihan oikeasti läheisintä ja rakasta ihmistä. Jotenkin kaikki saavutukset tuntuvat tyhjiltä ja merkityksettömiltä, jos kukaan ei ole niitä kanssani katsomassa. Ne ovat kuin se puu, joka kaatui metsässä ilman, että kukaan kuuli. Niistä ei jäänyt maailmaan muistijälkeä. 

Silti vaikka kuinka suuri kaipuu minulla olisikin, olen silti todella valikoiva. En sellaisellta hottis-Daniel tyylillä, jossa kukaan ei vaan kelpaa. Vaan sellaisella, että edellytän siltä henkiseltä yhteydeltä niin valtavasti, että sellaista on vain todella vaikea löytää. Sellaista kuitenkin on, koska sellaista olen onnistunut kyllä kokemaan. Vaikka miten varovainen, varautunut tai epäilevä olisinkin, niin jos minä sen todella kiinnostavan ihmisen kohtaisin, epäröisin yhtä vähän kuin peura ajovaloissa. Elämä on liian lyhyt pelkäämiseen, jos sydän sanoo että nyt se on menoa. Luotan kuitenkin niin valtavasti myös siihen, kun sydän sanoo että ehkä vielä kannattaa odottaa ja etsiä. Mielummin yksin kuin väärän ihmisen kanssa. Kaiken lisäksi toimimaton suhde se vasta ansa onkin. Siinä missä yksin ollessa on vapaa tarttumaan mihin vain, jos sellaista kohdalle osuu, on huonosta suhteesta ensin kivuliaasti erottava jonka jälkeen täytyy vielä henkisesti toipua. Vasta sen jälkeen voi oikeasti täydestä sydämestään antaa mahdollisuuden jollekin uudelle. 

Minusta tuntuu, että etsimättä oleminen on vain liian iso riski. Etenkin maailmassa, jossa miehen odotetaan aina tekevän sen aloitteen. Jos tähänastista elämääni miettii, niin oikeastaan kaikki suhteet, suhteen tapaiset tai yritykset ovat lähteneet omasta aloitteestani. Näin koomisesti itseasiassa ne minuun kohdistuneet aloitteet ovat tulleet enimmäkseen toisilta miehiltä. Ja ei, en edelleenkään tai todellakaan näytä tyyliltäni miltään hottis-Juhalta. Ja tämä oli stiten tämän tekstin viimeinen hottis-viittaus! Minä olen sopiva vastakappale sellaiselle ujolle, pohdiskelevalle ja suojakilven takaa maailmaa tarkastelevalle kiltille naispuoliselle. Heille ei ole kovin helppoa tai tavallista tehdä aloitteita tai etsiä. Joku onnekas heidät vain löytää, ja kukapa hyvästä enää luopuisi sen löydettyään. 

Kai se on jatkossakin niin, että kun tekisi mieli vain maata kotisohvalla ja kuunnella levykokoelmaansa, kannattaa silti tarjoutua siihen kaverin tarjoukseen lähteä yksille ulos. Ei sitä koskaan tiedä…