Ruoka ja juoma ja moni muu

20170129_230100.jpg

Ruuasta

Moni on kysynyt minulta, olemmeko saaneet hyvää ruokaa. Olisi tietysti hienoa, jos voisi tukkia fb:n uutisviranr ruoka-asetelmista ja hienoista ja jännittävistä ravintoloista, mutta tällä hetkellä kokemukseni Barcelonan ravintolakulttuurista typistyy yhteen kiinalaisten pitämään buffettiin, joka -kiitos kysymästä- tarjoaa erittäin hyvää ruokaa. (Erityisen ihastunut olen jälkiruokiin, jota en koskaan voi syödä niin paljon kuin haluaisin, sillä 4-vuotias muruseni pitää myös jälkiruuista ja seuraa niiden oleskelua lautasellani hyvinkin suurella tarkkuudella.)

Puoliskoni lienee käyneen lounailla useammassakin paikassa, mutta on säästänyt minut pääosin niiden ihanuuden kuvaamiselta sanoin tai kuvin.

Monien mielessä lienee lomien Barcelona vapaine iltoineen ja halpoine viinineen. Tunnustan, että itsekin mietin, että mahdammeko muuttua illat ravintoloissa luuhaavaksi perheeksi, jonka lapset eivät mene ajoissa nukkumaan vaan nukahtavat pöytää vasten, kun vanhemmat puhuvat toistensa päälle kera ystävien hämärtyvässä, mutta lämpimässä illassa.

Arki on kuitenkin arkea myös Barcelonassa, vaikkakin täällä pimeän sijaan häikäisee aurinko ja välimeri väikkyy hohtavan sinisenä. Kaupassa täytyy käydä, vaipat vaihtaa, puhaltaa pipit ja kestää kiukut, omat ja lasten. Sen lisäksi puoliskon on hoidettava työ ja meidän molempien selvittää byrokratian kiemurat, uudet reitit ja minne mennä, kun on vauvan mittaamisen ja rokottamisen aika tai mistä voi ostaa palovaroittimen.

Ehkä on vielä edessä aika, jolloin lapseni kysyvät, että missä ravintolassa tänään syödään, mutta näin vasta-alkajana espanjalaisuudessa ja pikkulapsiarjen keskellä iloitsen, että voin ostaa viinipullon, joka maksaa vähemmän kuin suklaalevy Suomessa. Ja voin ostaa sen lähikaupasta. Ja voin ostaa sen lähikaupasta niin, että vauva on mukanani eikä kukaan kuvittele, että sulkeudun sisälle sen yksin juomaan tai naukkailen siitä salaa kyyneleitä vuodattaen. (Sellaisia aatoksia nimittäin on viestineet muiden katseet ne muutamat kerrat, kun olen erehtynyt lapsen kanssa Alkoon.)

Ja siitäkin nautin, että joka puolella on pieniä leipomoita, joista voi napata mukaansa edullisesti tuoreet leivät kuin suklaaseen upotetut croissantit. Jos olisin lihansyöjä niin varmaan iloitsisin myös lähistöllä olevasta lihakaupasta.

En tiedä vielä sormiruokailevatko espanjalaisvauvat suomalaisvauvoja innokkaammin vai surautetaanko täällä soseet itse. Valikoimat kauppojen hyllyissä valmiita soseita ovat paljon vaatimattomammat. Ja näin suomalaisäidin näkökulmasta myös aika erikoiset. Vai mitä te sanoisitte välipalasoseesta, jossa on banaania, appelsiinia ja keksiä. Hmm.. Mangososekin on pakattu hieman eri tavalla kuten kuvasta näkyy.

 

Suhteet Ruoka ja juoma Ystävät ja perhe Matkat

Ensimmäinen kouluviikko

20170129_174958_Richtone(HDR).jpg

 

 

 

Ensimmäinen viikko takana

 

Lapseni meni paikalliseen kouluun, jossa puhutaan katalaania ja espanjaa. Lapseni, jota vuosi sitten vielä piti valmistella etukäteen omassa tarhassa kotosuomessa sijaishoitajan läsnäoloon omassa hoitopaikassaan menee ummikkona kouluun, jonka opettajien kanssa itsekin osaan keskustella vain englanninkielen opettajan kautta.

 

Suomessa koulun aloittaminen on iso juttu. Itsekin muistan omasta lapsuudestani niin tutustumispäivän kuin sen ensimmäisen koulupäivänkin.

Kun minun esikoiseni aloittaa koulun yritin epätoivoisesti opettaa hänelle muutamaa päivää ennen koulua tärkeimmät fraasit: ”Opettaja!” ”Auta minua!” ”Haluan mennä vessaan.” ”Minulla on ikävä äitiä.” ”minua sattuu.”

Esikkoni vastaa opetusyrityksiini ”ole nyt jo hiljaa” tai ”puhutaan siitä myöhemmin” (hän on oppinut vastaamaan kiusallisiin puheenaiheisiin aikuisella, lepyttelevällä äänellä: ”En tahdo puhua siitä nyt, puhutaan myöhemmin.” kuulen tässä kiusallisen paljon puoliskoni ääntä.)

Kun tiukkaan häneltä jotain lausetta, hän vastaan en tiedä. Hienoa, jätän lapseni vieraiden ihmisten seuraan, joiden kanssa hän ei osaa sanoa edes ”apua”.

Menomatkan kouluun jauhan: ”Jos haluat mennä vessaan niin voit sanoa vain ”bano”.

Vessaan meno tuntuu huolettavan vain minua. Opettajat hymähtävät, kun huokaisen huoleni ja opettavat minulle uuden sanan jauhettavaksi ”lavabo”, sama katalaania. Siihenkö äitiyteni tyhjenee.

Lapseni häviää luokkaan.

Kun tulen puolentoista tunnin kuluttua hakemaan, hän hymyilee ja luokkakaveri käy halaamassa lähtiessä. Tämähän sujuu hyvin!

Toisena päivänä lapseni on koko aamupäivän koulussa. Klo 9-12.30.

Jo meneminen lapsenpaljouden seassa kohti oikeaa luokkaa jännittää häntä. Hän riiputtaa päätä ja mutisee, ettei tahdo mennä ja olemme väärällä ovella.

Puoli yksi olen muiden vanhempien, isovanhempien, lastenhoitajien kanssa rautaportin takana päivystämässä milloin lapsemme tulevat tauolle kotiin syömään. Lapset saapuvat jonossa pihalle ja yksi kerrallaan heidät päästetään juoksemaan oman vanhemman luo. Näen jo kaukaa, että pikkuiseni on itkenyt ja paljon. Opettaja taluttaa hänet portille itse ja kertoo minulle kielellä, jota en ymmärrä, että tänään on itkettänyt. Tekisi mieli itkeä ääneen, kun kuulen lapseni itkemisestä paksun ääneen. ”Ihan hyvin on mennyt, no joo kyllä itketti”. Silmät näyttävät väsyneiltä koko päivän.

”Äiti, en tahdo sinne kouluun”.

Puhumme paljon, tai minä puhun. Lapseni kertoo, että kaikki ovat hänelle kilttejä ja hän pääsee syliin, kun itkettää. Siihen minun on luotettava.

Seuraava päivä on jo parempi. Haen hänet tuntia aikaisemmin koulusta, että ei olisi niin raskasta. Siitä tulee kuitenkin sanomista rehtorilta, olen sopinut sen suoraan opettajan kanssa.

Perjantaina lapseni alkaa taas viime hetkellä vaikertaa: ”Minulle tulee ikävä sinua”. Tuleekohan itkupäivä, mietin, kun lähden.

Haettaessa minua vastaan juoksee iloinen tyttö.

”Hyvin on mennyt, en itkenyt ollenkaan. Olimme retkellä!”

Opettaja hymyilee minulle ja näyttää peukkua.  

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus Suosittelen