Alkulähteillä

Joskus se on vaikeaa. Elämä. Vaikka kaikki onkin hyvin. Silti joskus se on vaikeaa. Ainakin minulle. Olen ehkä vähän murrosvaiheessa, kapinallinen. Uskallan sanoa vastaan ja pitää totuudesta kiinni, vaikka se onkin vaikeaa. Olen aina ollut vähän liian kiltti. Sellainen joka ei oikaise asiaa vaikka tietää sen vääräksi. Mukailee ja miettii mielessään ettei se nyt noin mennyt. Muttei aikaise suutaan kun ei jaksa riidellä aiheesta. Ongelmallinen äitisuhde on aina vääristänyt omaa minäkuvaani. Ei isäsuhdekkaan ole helpoimmasta päästä ollut. Nyt jo aikuisena olen tajunnut viimein mikä mättää. Tajunnut ettei se kaikki mitä lapsuudenkodissa oli ”normaalia”, olekaan oikeasti normaalia. 

Isä huutamassa umpikännissä erilaisia halventavia sanoja teini-ikäiselle tyttärelle. Juuri siinä iässä kuin olisin kaivannut tukea itsetunnolle; hyväksyntää ja ihailua omalta vanhemmalta. ”Vitun huora!”, ”sammakon limainen vittu!”, ”olet niin ruma ja lihava ettei kukaan sinua nussisi”. Huomautukset painosta ja ulkonäöstä. Halveksinta ja mitätöinti. Joka viikonloppu. Joka joulu. Joka juhannus. Joka vappu. Jokainen uusivuosi. Joka loma. Aina. 

Äidin nauraen todetut pienet ivat ja piikit. Juuri sellaiset mitkä joku muu voisi pitää harmittomana, mutta sinä tiedät mitä haetaan. Tiedät jo katseesta ettet kelpaa. ”Olet taas lihonut”. ”Näin ystävääsi xxx kaupassa, niin iloisesti moikkasi minua. Hän haluaakin olla mielummin minun ystäväni”. ”Muuta pois kodistani, painu helvettiin!”. ”Miksi minulle on suotu tuollaiset lapset, mitä pahaa olen tehnyt!”.  Kännissä huoleen verhoten tehdyt huomautukset. ”Kamalat reidet!”, ”miun tädillä oli juuri tuollainen kauhea takapuoli ja paksut reidet…”, ”onkohan miehesi sellainen sairas lihottaja kun on siun kanssa…”. Narsismia. Sitä se on. Sen tajusin vasta vähän aikaa sitten. Se edes vähän auttaa selviytymään. Silti olen koukussa. Soitan silti ja sitten kidun. Aina on jotain. Lasten syntymien jälkeen olen aina ollut huono äiti. En osaa mitään. En tajua mitään. En osaa kasvattaa. Teen vääriä valintoja. En ylipäätään tee mitään oikein. ”Sie kun et tiedä xxx”. En tiedä mitään. Mistään. Äiti tietää. Kaikesta kaiken. On paras. On tykätyin. On älykkäin. Ja vielä vähän enemmän kuin kukaan muu koskaan ennen. 

Toivon todella etten katkeroituisi. Että osaisin olla parempi äiti lapsilleni ja vaimo miehelleni. Etten olisi niin julma ja ilkeä. Paha. Säännöllisesti kapinoin. Nostan kissan pöydälle niin sanotusti ja levitän ruman totuuden silmien eteen. Vaan se kielletään. Sitä ei todellakaan ole tapahtunut. Ei ikinä. Oletko hullu. Puolen vuoden mykkäkoulu ja marttyyri uhri jota hullu lapsi vainoaa. Purkaa pahaa oloaan meihin, viattomiin uhreihin. Ikinä ei yhtään anteeksi pyyntöä. Vika on aina muissa. Siis muissakin kuin meissä lapsissa. Sisaruksissa, naapureissa, työkavereissa, lääkäreissä, kaupankassoissa. Kaikissa muissa muttei heissä. 

Tänään oli vaikeaa. Nostin taas kissan pöydälle. Levitin koko ruman totuuden äidin silmille. Reaktio oli odotettu. Ei ikinä ole tapahtunut. ”Olenko sitten muka ollut kaatokännissä kun en muista tuollaisia”. ”Ilmeisesti sitten olet, kun minä ja siskoni oltiin selvinpäin ja me kyllä muistetaan”. Olen kuitenkin päässyt eteenpäin. Enää en syytä itseäni. En pode huonoa omatuntua vanhempien käytöksestä. Olen siihen syytön. En kanna häpeää. Se häpeä kuuluu heille. He ovat tehneet väärin. Vaan he eivät kadu. Sillä mitää mainittua ei ole tapahtunut. Vaan ilkeät ja valehtelevat lapset vain vääristelevät asioita. Siirtävät pahaa oloaan meihin.  Vika on aina muualla. En itse käsitä miten kukaan voi olla niin pihalla että uskottelee muille ja itselleen että joku keksisi tälläisiä asioita ja syyttäisi siitä viattomia ihmisiä. Mitä kukaan siitä hyötyisi. Eikö ajatus yhtään kierrä siihen suuntaan että entäs jos tämä onkin totuus. Ei. Koska narsisti ei tee virheitä. Jos tekeekin, niin se on muiden syy. 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *