Ystävyys, mitä se on?

Mitä on ystävyys? Jokaisella on mielessä ominaisuuksia millä kuvata ystävyyttä tai ystävää. Miten kuvaisit ystävääsi? Ihana, mukava, empaattinen… Teillä on mukavaa yhdessä. Ainakin enimmäkseen. Olette ehkä kulkeneet pitkän matkan yhdessä. Tunnette toistenne historian. Tai tunnutte sielujen siskoilta heti, kuin olisitte aina tunteneet. Tapaatte usein. Ja voit kertoa ihan kaiken hänelle. Tiedät hänen suurimmat salaisuudet, ja hän tietää sinun salaisuutesi.

Minulla on yksi ainut ystävä. Hän on ollut elämässäni jo 24 vuotta. Tapaamme noin kerran kuukauteen. Soittelemme milloin mitenkin ja viestittelemme useammin, kuulumisia kysellen tai kertoaksemme jotain toiselle. Puhumme lähes kaikesta. Muttei kuitenkaan. En kerro hänelle mitään arkoja asioita. En salaisuuksia. En usko hänenkään kertovan minulle ihan kaikkea. 

En ole varma pidätteleekö minua häpeä vai pelko siitä että näytän haavoittuvuuteni. Vai pelkäänkö sitä ettei hän enää pidä minusta jos olen liian raskas ihminen. Toisealtaa takaraivossa pyörii kokoajan ajatus että muista että et voi luottaa. Suren tätä välillä. Toivoisin että meidän ystävyys voisi olla sitä ”oikeaa ystävyyttä” mitä me kaikki osaamme kuvailla. Vai onko sitä oikeasti olemassakaan? Juuri sitä täydellistä ystävyyttä? 

Vuosien mittaan on ollut monenlaisia ystäviä. Osan kanssa ystävyys on ollut kevyttä, helppoa. Sellaista hengataan ja nauretaan kaikelle. Sitten ajan oloon on ajauduttu erilleen. Elämäntilanteet on olleet erilaiset. On tullut muuttoja työn tai koulun tai miehen perässä. Parisuhde ja perhe on vienyt mukanaan. Sitten kun törmätään vaihdetaan kuulumiset ja nauretaan yhdessä jollekkin. 

Jotkut ystävyydet ovat syntyneet toisen tarpeen täyttämiseen. Niissä toinen osapuoli on tarvinnut jotain ja verhonnut sen ystävyydeksi. Kun halutaan lapsivapaata tai tarvitaan kyytiä. Kun halutaan yksipuolisesti hyötyä toisesta. Kun sitten se hyöty viedään, loppuu ystävyyskin. 

Tosinaan ystävyys on ollut yksipuolista. Sellaista missä olet olemassa vain silloin kun toisella on vaikeaa. Kun on sydänsuruja. Huolia töissä. Huolia terveydestä. Huolia lapsista. Kun itse haluaisit purkaa huolia, niin toisella ei olekaan aikaa. Ei kiinnosta. Tai omat asiat menee ohi sinun huolesi. Kun hän haluaakin pohtia omia huoliaan. 

Ystävyys on toisinaan ollut vaikea toisen kateuden vuoksi. Oman elämän haasteet ja toisen ulospäin helpolta näyttävä elämä. Se kateus mikä ajaa ilkeyteen ja toisen elämän kalvamiseen. Millä tahansa sen onnen saisi toiselta vietyä. Oman paremmuuden todistelu. Ihan kuin elämä ja ystävyys olisi kilpailu. Tämä on saanut minut varpailleni. 

Oman kokemuspohjan vuoksi haistelen ilmaa kuin koira. En enää huoli ketä tahansa ystäväksi. En edes lenkkiseuraksi. Olen oppinut luottamaan ensivaikutelmaan. Sillä se ei ole pettänyt ikinä. Muutaman kerran olen ajatellut että ehkä sittenkin tämä tyyppi onki ihan erilainen. Positiivisessa mielessä siis. Sitten se totuus onkin pamahtanut silmille. Ja taas olen vahvistanut uskomustani. Luota ensivaikutelmaan. Aina. 

Miksi ystävyys on niin vaikeaa? Miksi aitoa ystävyyttä on niin vaikea löytää? Miksi naiset ei usein pysty aitoon tasapuoliseen ystävyyteen? Olen vilpittömän kateellinen niille kellä on paljon ihania ystäviä. Ystäviä jotka järjestää polttarit ja babyshowerit. Ystäviä jotka tulevat extempore kahville ja pyytävät shoppailemaan. Ystäviä jotka ovat osa elämääsi nyt ja aina.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *