KIITOS!!

On ollut ilo huomata, että blogiani luetaan. Teille, jotka olette facebookin kautta lukeneet tekstejäni ja reagoineet julkaisuuni sitä kautta,tahdon kertoa, että olen hyvin  kiitollinen myötätunnosta ja huomioinnista. KIITOS! Kuitenkin viime postauksen jälkeen ajattelin, että poistan koko blogin. Pelottaa ja hirvittää koska en tiedä ketkä kaikki blogiani lukevat ja mitä mieltä te olette. Tiedän, että blogin kirjoittaminen on minulle antoisaa ja tykkään tästä kamalasti, vaikka välillä kirjoittaminen nostattaa häpeän ja ahdistuksen tunteita pintaan. Olen valmis todellisen elämäni ja menneisyyteni avaamiseen, vaikka samalla joudun kasvotusten menneisyyteni tuskan kanssa. Se on askel näkyvyyteen eletyn elämäni kanssa, mutta samalla tiedostan sen olevan astumista ulos häkistä, jossa olen elänyt monta vuotta. Annan osan itsestäni teille, kun jaan sydämestäni elämäni matkaa. Teen itseni haavoittuvaksi ja altistan itseni kuulemaan myös mahdollisia loukkaavia ja satuttavia kommentteja. Näin erityisherkkänä sitä miettii tosi paljon, mitä muut ajattelevat minusta ja kirjoituksistani. Yksi häpeää nostattava asia on lukivaikeus, joka näin kirjoittaessani korostuu.  Minulle tulee kirjoitus virheitä, jotka harmittavat minua kamalasti ja välillä tekstini on epäloogista ja pilkkuja siellä sun täällä. Anteeksi, mutta en voi sille mitään. Tämä on varmasti myös sitä kirjoittajan perfektionismia.

                                                              ” Monesti äitini kysyi, mikä on hätänä.”

Äitini ja minun suhteeni on syvä ja lämmin. Olen äidilleni kertonut lähes kaikki asiat elämäni varrelta, paitsi joitakin miehiin kohdistuneita seikkailuja. Äitini äidinvaisto on super hyvä. Hän on saanut selville asioitani ilman suoranaista kertomistani niistä hänelle. Etenkin, kun asuin vielä kotona äitini ja veljien kanssa. Kotona asuessani olin viikottain pahalla päällä ja tiuskin äidille. Hän tiesi, että paha oloni johtui useimmiten jostain sisimmässäni vellovasta  asiasta eikä hänestä tai veljistäni, joskus kyllä heistäkin. Monesti äitini kysyi, mikä on hätänä. Minä näen, että sinulla on paha olo, kerro siitä. Minä kerroin. Itkeskelin ja minulle tuli parempi olo. Kun äitini jaksoi kohdata pahan oloni, se helpotti eikä minun tarvinnut märehtiä sitä enään mielessäni. Äitini rupesi näkemään vanhempieni eron jälkeen meidän lasten emotionaaliset tarpeet. Avioliitossa narsisti miehen kanssa äidilläni ei ollut voimia täyttää meidän lasten henkisiä tarpeita varhaislapsuuden jälkeen koska hän joutui taistelemaan oman hyvinvointinsa kanssa kymmeniä vuosia. Vanhempien liiton aikana äitini jaksaminen meni vain selviytymiseen lapsien koulu asioihin, harrastuksiin, kodin ylläpitoon riitojen ja tappeluiden keskellä.

                                                        ”Ymmärsin, etten ole enää se kaikista pienin, jota hoivataan.”

Palataan aikaan ennen Jyväskylään muuttoa. Minulla oli terve kiintymys-suhde äitiini lapsena. Sain häneltä myötätuntoa, hoivaa ja rakkautta. Äitini puuhasteli minun ja isoveljeni kanssa ennen vuotta 2001, jolloin pikkuveljeni syntyi. Me kävimme äidin kanssa muskarissa, äiti-lapsi kerhoissa, metsässä ja puistoissa. Odotin lapsena aina juhlapyhiä etenkin joulua, että päästiin äidin kanssa leipomaan ja koristelemaan kotia. Kuitenkin välini äitiini muuttuivat etäisemmäksi pikkuveljeni syntymän jälkeen. Sitä ennen olin se pienin ja suloisin. Pikkuveljeni synnyttyä monet asiat minussa muuttuivat. Ymmärsin, etten ole enää se kaikista pienin, jota hoivataan. Tajusin, että pikkuveljeni tarvitsee enemmän äidin ja isän apua kuin minä. Rakastin olla äitini apuna hoitamassa pikkuveljeäni, mutta nyt aikuisena muistellessani lapsuuttani tunnistan, että olisin itse tarvinnut esikouluiässä yhtä paljon rakkautta, huomiota ja läsnäoloa kuin pikkuveljeni sai vauvana. Tietenkin se oli luonnollista, että vauva saa enemmän huomiota, mutta minä olisin tarvinnut silti äidin huomiota enemmän kuin sain koska isä ei pystynyt/ osannut antaa minulle rakkautta, mitä olisin tarvinnut häneltä. Pikkuveljeni oli sylissä enemmän kuin minä koska hän oli vauva. Se tuntui lapsesta surulliselle, vaikka olin täpinöissäni pikkuveikastani.

                                                              ” Muistan, kun ajattelin, ettei äiti halua minua syliinsä.”

Muistan, kun äitini istui keittiössä pöydän ääressä, jossa oli puhelin ja teki jotain hommia. Huomasin, että  äidin syli oli vapaana ja tartuin tilaisuuteeni. Menin kovaa vauhtia äidin syliin.Siinä samassa hetkessä äitini huusi, että aii ja työnsi minut pois sylistä. Se oli minulle aivan kauhea hetki ja kokemus. Muistan, kun ajattelin, ettei äiti halua minua syliinsä. ”Minä satutin äitiäni.” Olenko liian painava hänen syliinsä, ajattelin.” Enkö enää voi mennä äidin syliin, olenko liian iso?” Todellisuudessa äidilläni oli suonikohjut, jotka särkivät äidin jaloissa. Minun rivakasti meneminen äidin syliin sai jalkakivut suuremmaksi, jonka takia äitini äännähti ikävästi. Pienenä tyttönä en sitä kuitenkaan voinut tietää ja ajattelin vain, että olin vääränlainen äitini  syliin. Se oli herkälle lapselle hylkäämisen kokemus ja suljin sisimpäni äidin ehdottomalta rakkaudelta enkä luottanut enää häneen täydestä sydämestäni.  Todellisen syyn,suonikohjuista sain kuulla vasta vanhempana. Miten noin pieni asia, joka minulle kävi voi saada lapsen ajattelemaan itsestään ikäviä asioita. Luulen, että minun sydämeni ei olisi sulkeutunut, jos  äitini olisi  pyytänyt minulta anteeksi ja kertonut, miksi hän ei voinut ottaa siinä tilanteessa minua syliinsä. Olisin tarvinnut lohdutusta ja selityksen, miksi äiti ei ottanut minua syliin. Äitini olisi voinut kertoa, ettei häneen kohdistunut kipu johtunut minusta, etten ollut liian painava ja etten ole vääränlainen. Pienet lapset ymmärtävät ja aistivat samalla tavalla kuin aikuinen eli ihmeellisen paljon enemmän verrattuna siihen, kuinka paljon he osaavat verbaalisesti ymmärrettävää puhetta tuottaa. Olin tuolloin ehkä neljä  vuotta vanha.  Vanhemmat varmasti tekevät parhaansa, mutta he eivät voi koskaan tietää, miten lapsi kokee ko. tilanteen sisimmässään. Vanhemmat  oppivat paljon lapsiltaan, etenkin tunteista, tarpeista ja herkkyydestä. Vanhemmalla on tosi tärkeää tiedostaa lapsensa emotionaalisia tarpeita ja kuunnella lapsen reagtioita erilaisiin tilanteisiin.  Anteeksipyyntö ikävästä tapahtuneesta tilanteesta ja kyseleminen siitä lapselta. Miltä se tuntui? Jos lapsi ei osaa vielä puhua niin lapselle voi sanoa, että varmasti sattui ja teki tosi kipeää mitä tein tai sanoin.

                                     ” Sisimpääni tuli vahvempi leima vääränlaisena olemisesta äitini käytöksen kautta ”

Lapsena minulla oli lapsenpyöreyttä ja äidilleni mainittiin siitä neuvola käynneillä. Painoni oli  aina ylä käyrällä. Siitä seurasi, että neuvolassa äidilleni oli suositeltu liikkumiseni lisäämistä ja syömiseni vähentämistä. Äitini stressasi asiasta. Hän ei silloin tiennyt, että luuni ja lihakseni painavat sen verran, että kehoni koostumus oli tanakka. Sitä äitini ei silloin tienyt, vaan otti neuvolan ohjeet todellisena. Muistan, kun äitini sanoi ollessani alakouluikäinen, että nyt ruvetaan tekemään lenkkejä yhdessä ja seitsemän tai kuuden jälkeen ei enää syödä. Se oli järkytys  minulle, että väkisin piti lähteä lenkille ja siihen lisäksi vanhempi rajoitti  minun tavallisen ruuan normaalia syömistä. En minä ahmatti ollut. Söin sen verran, mitä lihakseni ja kulutukseni lapsena tarvisi. Sisimpääni tuli vahvempi leima äitini käytöksen kautta ” olet väärän kokoinen”. Minulla oli liikunnallisia harrastuksia lapsenakin. Kävin telinevoimistelussa, yleisurheilussa, hiihtoharjoituksissa ja painissa. Inhosin sitä yli kaiken. Olin hyvä tempuissa, koska olin ketterä ja tytöksi voimakas, mutta en tykännyt yhtään painimisesta. Isoveljeni tykkäsi, joten kaksi lasta samaan harrastukseen  oli vanhemmille helpompaa arjen aikatauluja sumpliessa. Painoni ei siis johtunut liikkumattomuudestani lapsena vaan geeneistä. Muistan myös kuinka ahkerasti jouduimme ostamaan vaatteita. En tykännyt kaikista vaatteista joita jouduin käyttämään koska ne olivat löysiä ja eikä yhtään tyttömäisiä. Kotona käytin veljeni vanhoja vaatteita koska se oli edullisempaa. Kuulemma olin poikatyttö lapsena ja äitini puetti minut veljeni vaatteisiin rymytessäni pihalla. Kasvuni oli tosi nopeaa enkä ehtinyt käyttämään kaikkia vaatteita mitä äitini oli minulle ostanut, siitä varmasti johtui, että käytin veljeni vaatteita kotona. En haluaisi sanoa, että se jätti jäljet minuun. Koin vaatteidenkin kautta, että olen vääränlainen koska minun täytyi käyttää poikien vaatteita. Kaikki lapset ei välttämättä ole näin herkkiä, mutta minä aistin, koin jo lapsena kaiken vahvasti ja kätkin pienetkin asiat sisimpääni. Poikien vaatteissa ajattelin, että en ole kauniiden tyttöjen vaatteiden arvoinen.

                  ”Jokainen tyttö varmasti muistaa sen hetken murroiässä,kun housut eivät mahtuneet enää jalkaan.”

Murrosiäin alkaessa kehon muutokset naiseksi olivat lapsesta aivan järkyttäviä. Jokainen tyttö varmasti muistaa sen hetken,kun housut eivät mahtuneet enää jalkaan. Lantio levenee eikä housujen nappi mene kiinni. Joudun ostamaan rintsikat ja menkat alkaa. Tytöstä tulee nuori nainen fyysisesti, vaikka henkisesti tyttö on vielä lapsi. Muistan kaikki ne mielenmyllerrykset ja oman kehoni vertailut kavereiden kroppiin sekä tuntemattomien tyttöjen, äidin että muiden aikuisten naisten kehoihin. Tuohon aikaan minulla oli tosi vaikea olla itseni kanssa ja etenkin peilikuvani kanssa.  Kävin paljon puntarilla koska minulle piti talveksi hankkia suksia ja jouduin säännöllisesti kuulemaan isäni suusta, että taasko sun paino on noussut. Juurihan me hankimme sinulle uusia suksia ja monot. Äitini ei ollut tyytyväinen omaan kroppaansa, vaikka hänellä ei juurikaan ollut eikä edelleenkään ole yli painoa. Hänellä oli vaatekaapissaan tavoite housuja, joihin hän ajatteli vielä jokupäivä mahtua. Muistan, kun makoilin vanhempieni sängyllä ja äitini sanoi sovittaessaan vaatteitaan, että tämä jenkkakahva pois niin on hyvä. Joskus jopa minulle hän sanoi, että vähän tuosta painosta voisi pudottaa tai jotain tuon kaltaista. Isäni ei juurikaan maininnut kropastani mitään. Vain keväisin puntarin yhteydessä.

                                             ”Ruuan syömisen vähentämisessä oli omanlainen houkutuksensa.”

12-vuotiaana rupesin sairaalloisesti tarkkailemaan kroppaani, syömistäni ja lisäämään liikuntaa. Olin pitkiä aikoja peilin edessä ja katselin lantiotani, että tuosta pitäisi saada pois ja tuota kohtaa vähän kapeammaksi. Urheillessa otin aina sykemittarin mukaan ja lisäsin lenkin pituutta, että kaloreita kuluisi enemmän. Vatsa ja selkälihaksia tein joka toinen päivä, jotta vatsastani tuli littempi. Vaikeinta minun oli hyväksyä lantioni naiselliset muodot. Nyt olen kymmenen vuoden jälkeen ihan sinut lantioni kanssa. Välillä jopa tykkään siitä joudenkin vaatteiden kanssa. Aamupalan  söin melko normaalisti, mutta lounaaksi söin koulussa salaattia, välipalaksi hapankorppua ( vähän kaloreita) ja illalla lenkin jälkeen vain hedelmiä. En voinut täysin jättää ruokaa syömättä koska äitini olisi huomannut sen täysin. Herkkuihin en koskenut. Niitä teki sairaalloisesti mieli, mutta en voinut sallia itselleni herkkua. Jos olin syönyt yhden tai kaksi karkkia pelkäsin, että minä lihon. Minun oli pakko sinä päivänä mennä heti liikkumaan, jotta sain karkin kulutettua. Lihominen oli minulle todellinen pelko ahdistukseen asti. Jokainen ruokailu olivat täynnä pelkoa. Nälän tunne oli aluksi sietämätön, mutta viikkojen jälkeen tunne oli koukuttavan ihana. Pystyin kontrolloimaan itseäni.  Ruuan syömisen vähentämisessä oli omanlainen houkutuksensa. Minulla oli tunne, että pystyin päättämään elämässäni edes jostain,omasta kropastani. Kontrolloimalla  tunsin eläväni vanhempieni tappelun ja veljeni vakavan sairauden keskellä. Tunsin hallinnan tunteen, joka uskotteli minulle, että kaikki on hyvin. Anoreksia eristi minut myös kavereistani. Treenasin mielummin yksin, kun olin kavereideni kanssa. Kaverini kysyivät minua mukaan syömään Heseen en mennyt tai, jos menin,olin tehnyt omat eväät  mukaani. Ostin ehkä jäätelön, josta podin huonoa omaatuntoa.

                           ” Anoreksiani oli myös  toive tulla nähdyksi vanhemmilleni veljeni sairauden keskellä.”

Minulle todettiin 14- vuotiaana astma. Samaan aikaan urheilulääkäri sanoi minulle, että rupea tyttö syömään. Jos et syö, et tule pärjäämään kisoissa. Minulle todettiin silloin myös anemia. Sanoin silloin isälleni, että minulla on anoreksia. Isäni, jonka kanssa olin astmatesteissä sanoi, että ei sinulla anoreksiaa ole koska ei sinulla näy luut. En tullut sillonkaan nähdyksi isäni silmissä. Anoreksiani oli myös  toive tulla nähdyksi vanhemmilleni veljeni sairauden keskellä. Toiveeni ei toteutunut. Jyväskylässä rupesin paranemaan, kun elämässäni alkoi uusi ja turvallisempi perhe-elämä. Nyt anoreksia on fyysisesti takanapäin. Kun henkisessä voinnissani tulee välillä notkahdus, se vaikuttaa ruokahaluuni. Muuten anoreksia on historiaa.

Oman kehon rakkautta loppu viikkioon, Kutriina.

Ps. Instagram tili blogiini on katriinamaaria.