Lapsuuteni – näkymätön lapsi ja hänen täyttymättömät tarpeensa vanhemmilta-

  ” Sain hiuksiini pienen suloisen vaaleanpunaisen rusetin”

Synnyin Hämeeseen, Nokialle,joulukuun 26.päivä eli tapaninpäivänä. Olin vanhempieni joululahja. Niin äitini on  minulle sanonut. Sain jopa hiuksiini pienen suloisen vaaleanpunaisen rusetin sairaalassa, joka erottui hiuksistani hienosti koska minulla oli täysin pikimustat hiukset synnyttyäni. Sairaalasta kotiin minut ja äidin hakivat isi ja 2,5 vuotta minua vanhempi isoveljeni.

 ” Se jätti kokemuksellisen tunteen, etten ole ollut isäni pikkuprinsessa,hänelle kaikki kaikessa.”

Minulla ei juuri ole muistikuvia ajasta ennen pikkuveljeni syntymää. Sen muistan, että sain olla paljon mukana arkiaskareissa, teimme muutamia reissuja Ruotsiin, retkiä lähimetsiin ja uimarannalle. Muistan, että äidin ja veljeni kanssa leivoimme, pesimme mattoja kotipihassa aatamin asussa (me lapset) ja uiskentelin pesualtaassa, kun äiti tiskasi astioita. Talvisin isä teki meille ladun pihaan- Ei ihme, että meistä lapsista tuli hiihtäjiä. Iskä rakensi veljeni kanssa lumiukkoja takapihalle, joiden kanssa leikin ulkoillessani. Minulla kuitenkin on selkeimpiä muistikuvia äitini kanssa touhuamisesta. Isästä ja minusta minulla vain piirtyy mieleen muutamia hetkiä yhteisistä touhuista, vaikka niitä on varmasti enemmän. Isäni kävi töissä Mäntässä ja hänellä oli siellä oma asunto viikoille. Jossain kohtaa isäni rupesi tekemään opettajan hommia Raumalla. Hän ajaa tänäkin päivänä sinne lapsuuden kodistani työpäivinänsä. Viikonloppuisin hän oli kotona, mutta en kokenut, että isi olisi ollut tarpeeksi läsnä varhaislapsuudessani. Hän oli kotona, muttei läsnä.Hän ei ollut minun kanssani. Isä katsoi televisiota, soitteli puhelimella sukulaisillemme, kun oli tullut töistä. Hän sai monesti ajan kulumaan kaikkeen muuhun kuin lasten kanssa olemiseen. Se jätti tunteen, etten ole ollut isäni pikkuprinsessa, jolle olen kaikki kaikessa. Kaunis ja rakastettava tytär, joka olisin halunnut olla lapsena ja haluaisin vieläkin. Kaipaan olla tytär isälleni, että isäni osaisi olla isä tyttärelleen. Tällä hetkellä se on vaikeaa. Koin, että televisio on hänelle tärkeämpi kuin minä. Tunsin, että olin näkymätön isälleni.

    Kaipasin, että isäni olisi ollut kanssani hippaa, rakennellut majoja ja lähtenyt puistoon leikkimään ”

Olisin lapsena kaivannut enemmän laatuaikaa isäni kanssa. Olisin halunnut, että isäni olisi pyörittänyt minua käsissään ja hänen katseensa olisi kiinnittynyt vain minuun. Olisin kaivannut, että isäni olisi juossut kanssani hippaa, rakennellut majoja, lähtenyt leikkipuistoon, leikkinyt nukeilla, hassutellut ja ollut meidän lasten kanssa. Olisin halunnut kokea, että olisin ollut isäni silmäterä, hänen elämänsä keskipiste. Silloin ja nyt, kunnes se ei olisi enää mahdollista . Kirjoitan vielä monesti isän ja tyttären suhteesta ja sen tärkeydestä.  Tässä vähäisen ensi makua lapsuuteni  kaipauksesta ja tarpeistani.

”On minulla ollut omat ongelmani ja traumat äitinikin kanssa, etenkin naiseuteen ja ulkonäköön liittyvissä asioissa”

Äitini touhusi meidän lasten kanssa enemmän. Olihan hänellä kotiaskareet, oma työnsä lastentarhanopettajana, jonne hän polki pyörällä. Kesäisin hän vei meidät lapset pyörän takana päiväkotiin, jonka jälkeen pyöräili työpaikallensa ( isoveljeni osasi jo pyöräillä silloin ja polki välillä itse). Äiti rakasti tehdä asioita meidän lasten kanssa, vaikka päivät  hoitolasten kanssa olivat varmasti rankkoja.Näin kokemuksen rintaäänellä voin sen sanoa. Me äidin kanssa leivoimme, maalasimme, teimme käsitöitä, askartelimme etenkin silloin, kun äitini odotti pikkuveljeäni, minä olin kotona päiväkodista ja isoveljeni oli aloittanut koulun. On minulla ollut omat ongelmani ja traumat äitinikin kanssa, etenkin naiseuteen ja ulkonäköön liittyvissä asioissa, joista tulen avaamaan myöhemmin lisää.

                                                     ” Naapurit varmasti ihmettelivät meidän pihan barrikaadeja. ”

Äitini ja isäni olivat erilaisia kasvattajia. Isäni ei juuri keskittynyt kasvatukseen eli oli ns.passiivinen kasvattaja eikä hänellä ollut tietoa kasvattamisesta. Äitini on kasvattaja myös työnsä puolesta. Isäni oli varovainen ja äitini salliva. Esimerkiksi sen takia meidän kotipihassa oli sivupihoilla parrikaadit penkeistä, etten olisi päässyt takapihalta etupihalle ja sitä kautta juossut etupihan autotielle. Olihan se hyvä, etten  päässyt juoksemaan tielle. Naapurit varmasti ihmettelivät meidän pihan barrikaadeja.  Paras minulle kerrottu ja hämärä muisto minulla on siitä, että kiipesin vanhan laatikko television päälle ja hyppäsin siinä lähellä olevaan roikkuvaan valaisimeen. Iskä kävi hakemassa kameran ja otti kuvan. Ei vanhemmat  tätä ”apinatyttöä” saanut pysäytettyä. Sellainen minä olen. Rakastan vauhtia, temppuilua  ja kiipeilyä vieläkin.  Epäilen, että monet riidat tulivat myös siitä, että äitini ei uskaltanut luottaa isääni lasten kasvatuksessa vaan halusi tehdä asiat itse, kun näki, ettei loppujen lopuksi isäni ollut kiinnostunut meidän lasten kanssa olemiesta. Se oli äitini luottamuspula isääni kohtaan eikä isäni varmaan uskaltanut yrittää..

              ” Lapsuuden huoleton elämä jää elämättä, jos lapsi kokee, että, joutuu ottamaan aikuisen roolin perheessään ”

Kun olin kuusi vuotias, pikkuveljeni syntyi. Olin erityisen onnellinen, että sain pikkuveljen ja saan olla isosisko. En vaihtaisi tätä kunniaa pois. Sisaruus on mahtavaa, mutta myös samalla siinä on valitettava mahdollisuus jäädä näkymättömäksi vanhemmilta arjen tohinassa. Joku sisaruksista saa enemmän huomiota vanhemmilta kuin toinen ja syntyy kilpailu asetelma vanhempien huomiosta. Yksi mahdollinen lapsen reagointi sisaruksellisuuteen voi olla, että vanhempi sisarus ottaa liian paljon vastuuta pienemmistä sisaruksista velvollisuudentunteesta.

Lapsuuden huoleton elämä jää elämättä,jos lapsi kokee, että joutuu ottamaan aikuisen roolin perheessään. Silloin lapsi kasvaa liian nopeasti vastuulliseksi, eikä saa elää vapaasti vailla huolta ja murhetta mistää. Kokemuksena, että vanhemmat pitävät huolen minusta ja rakkaimmistani. Näin kävi minulle. Etenkin, jos perheessä esiintyy jatkuvia vanhempien riitoja, väkivaltaa tai päihteiden liika käyttöä. Lapsuudenkotonani kasvoin huolehtijan rooliin perheessäni, joka oli pitkään identiteettini myös muualla elämässäni, jopa vapaa-ajallani. Nykypäivänä olen varmasti lapsuuteni takia valinnut myös ammattini sosiaali- ja terveysalalla. Huolehtiminen toisista on helpompaa kuin omaan itseensä tuijottaminen. Joka päivä opettelen ensin huolehtimaan itsestäni, tarpeistani, jonka jälkeen, jos minulla on voimavaroja käytän ne muihin ihmisiin, ystäviini ja etenkin perheeseeni. Itsestään huolehtiminen ei ole helppoa, ainakaan minulle, mutta olen jo kehittynyt siitä kovasti.

”Koin, että vastuuni huolehtia oli pikkuveljestäni ja hänen turvallisuudesta ja sydämestä, kun vanhempani tappelivat”

Kokemukset lapsuudessani, vanhempien jatkuvat riidat ja väkivaltaisuus kotona, pakottivat minua ottamaan liikaa emotionaalista, henkistä ja vähän jopa fyysistäkin vastuuta pikkuveljestäni, äitini jaksamisesta ja kotitöistä. Koin myös yksinäisyyttä perheessäni, kun vanhemmat tappelivat lähes tulkoon, joka viikonloppu ( loppu avioliitosta ainakin). He kinastelivat monesti myös arkipäivinä. Yleensä riidat karrikoituivat pyhinä ja lomilla. Koin  veljeni syntymän jälkeen, että olin näkymätön ja vastuuni oli huolehtia pikkuveljestäni, hänen turvallisuudesta ja sydämestä, kun vanhempani tappelivat”.  Yritin estää, ettei pikkuveljeni olisi tarvinnut nähdä ja kestää vanhempieni yhteenottoja. Hänkin sai omat traumansa, vaikka kuinka halusin yrittää suojella häntä kuin naaras leijona pentuaan.  En minä kymmenen vuotiaana riitoja olisi kestänyt, mutta yritin sietää parhaani mukaan.  Enhän minä tiennyt muunlaisesta perhe-elämästä. Luulin, että jokaisen lapsen vanhemmat tappelevat, huutavat ja vihoittelevat jatkuvasti toisilleen. Se oli minulle tavallista.   Nyt olen hyvin tietoinen siitä, että lapsuuteni oli syvästi satuttavaa perheväkivaltaa ja olen toipumassa sen aiheuttamista traumoista. Pikku hiljaa. Seuraavissa postauksissa tulen avaamaan millaista on  olla perheväkivaltaa kokenut lapsi. Miten se vaikuttaa lapseen, sen kasvuun sekä nuoruuteen että aikuisuuteen.

Lopuksi:

Läheiset, jotka olen maininnut tekstissäni ovat minulle erityisen tärkeitä, enkä halua puhua heistä tarkoituksellisesti huonoja asioita. Kirjoittamani asiat ovat kuitenkin kokemukseni lapsuudestani, käytin tyttären asemaa ilmaistakseni pettymykseni ja täyttämöttömät tarpeeni lapsena.

Näkyvää ja huoletonta viikkoa jokaiselle, Kutriina.