Narsismista-tyttäryyden kipuja narsisti isän kanssa
– Näe minut isäni-
”Kyllä, isäni on narsisti.”
Edellisissä postauksissa olen avannut perhe-elämääni lapsuudessani. Ne ovat hyvä pohja tuleville aiheilleni. Nyt paljastan jotain isäni ja minun suhteesta. Millaista on olla narsisti- isän tytär. Kyllä, isäni on narsisti. Minulla ei ole enää epäilystäkään siitä, vaikka se onkin sydäntä riistävää todeta.Viime päivinä olen tullut tietoisemmaksi isäni narsistisuudesta ja tietoisemmaksi, isäni persoonallisuushäiriöstä narsistina, kun olen lukenut kirjaa Narsistin lapsena. Sen on kirjoittanut Janne Viljamaa. Olen löytänyt monia yhtäläisyyksiä mainitsemastani kirjasta isääni kohdistuen. Kirja kannataa lukea, jos epäilet läheisesi, etenkin vanhempasi olevan narsisti.
” Jos narsistin kanssa on eri mieltä, tämä aloittaa uhkailun,kiristyksen ja viimeisenä mahdollisesti alistuu väkivaltaan.”
Olen aina tiennyt, että isäni lapsuudessa on tapahtunut asioita, jotka ovat jättäneet syviä traumoja pienen pojan sisimpään. Yksi syy narsismin kehitykselle varhaislapsuudessa on se,että lapsi ei saa riittävästi tarvitsemaansa ehdotonta rakkautta, huolenpitoa ja koe turvallisuuden tunnetta vanhempien läsnöolossa. Silloin lapsi ei pääse peilaamaan itseään turvalliseen aikuiseen, vaan joutuu itse selviämään elämän kovuudesta ja etsimään keinot, joilla hän selviytyy parhaiten elämästä. Monesti näitä ovat muiden kustannuksella eläminen ja itsekeskeisyys. Läheiset ihmiset näkevät tässä lähimmäisestä ensin kulissit, jonka jälkeen, kun narsisti on saanut uhrinsa sormen ympärille ja riippuvaiseksi itsestään, hän näyttää todellisen julmuutensa. Jos narsistin kanssa on eri mieltä, tämä aloittaa uhkailun,kiristyksen ja viimeisenä mahdollisesti alistuu väkivaltaan.
”Ennen heitteille jättöä tiedän, että isoisäni oli väkivaltainen vaimoaan ja mahdollisesti myös lapsiaan kohtaan.”
Isäni ja hänen pikkusiskonsa jätettiin heitteille, kun isäni oli alle kouluikäinen. He joutuivat lastenkotiin ja sieltä heidät haettiin kasvattiperheeseen. Ennen heitteille jättöä tiedän, että isoisäni oli väkivaltainen vaimoaan ja mahdollisesti myös lapsiaan kohtaan. Tuohon aikaan myös lastenkasvatus menetelmät sallivat fyysisen kurituksen. Nykypäivänä ei onneksi enää. Isäni ja hänen vanhempiensa välille ei muodostunut rakastavaa lapsi vanhempi suhdetta. Luultavasti vain ankaran kurin, tottelevaisuuden ja kokemuksellisen yksinäisyyden tyhjiö, josta isäni ei tietenkään saanut rakkastettuna olemisen kokemusta ja lapsen emotionaalisia tarpeitaan tyydytetyksi, joka on jokaiselle lapselle perustarve ja vakaanpersoonallisuuden kasvamisen perus edellytyksiä.
”Silloin pikkutyttönä en ymmärtänyt, että isäni käyttää minua hyväkseen emotionaalisesti.”
Minulle ei ole ikinä muodostunut kiintymys-suhdetta isääni,koska pienestä pitäen olen sisimmässäni ollut tosi etäinen hänen kanssaan. Olen kokenut, että isäni ei ole antanut/ anna minulle ehdotonta hyväksyntää, rakkautta ja huomiota. Isäni ei ole pystynyt siihen, koska hän on itse jäänyt sitä vaille eikä osaa antaa sitä, mitä hänelle ei ole annettu. Monesti pienenä ajattelin, että minun pitää mennä isäni syliin,koska hän pyytää ja haluaa minun menevän hänen syliinsä. Joskus, kun pyysin isältäni jotain hän sanoi: ” tuu ensin antamaan hali, poskipusu tai tuu syliin niin mennään katsomaan sitä kivaa juttua yhdessä.” Silloin pikkutyttönä en ymmärtänyt, että isäni käyttää minua hyväkseen emotionaalisesti. Koin, että minun pitää antaa se rakkaus hänelle, mitä hänen vanhempansa eivät ole hänelle osanneet antaa. Olen aina joutunut lahjojakin odottamaan monta vuotta ja kysymään niistä uudelleen ja uudelleen eikä niitä kuulu. Olen ollut pettynyt luvattuihin lupauksiin, joita ei ole pidetty. Nyt olen pikku hiljaa tottunut siihen, että minun on turha odottaa häneltä mitään. Jos saan jotain niin, kivaa extraa.
”Isäni ei ole pystynyt vastaamaan minun emotionaalisiin ja henkisiin tarpeisiini, jotka tyttärelle on tosi tärkeitä tasapainoiseksi naiseksi kasvamisessa.”
Isäni ei ole pystynyt vastaamaan emotionaalisiin ja henkisiin tarpeisiini, jotka tyttärelle ovat tosi tärkeitä tasapainoiseksi naiseksi kasvamisessa. Tähän päivään asti, olen sisimmässäni odottanut ja odottanut kauniita sanoja, ymmärrystä murrosiän ja aikuisuuden asioihin, mitä nyt tytär kaipaakaan isältään, mutta ei ole tullut. Hänellä ei ole kykyjä siihen. Tiedän, että jotkut isät kehuvat tyttäriään kauniiksi, upeiksi, taitaviksi ja sanovat: ”Minä rakastan sinua”ja ”Minulla on ikävä sinua”. Tällaisia rakkauden tunnustuksia en ole ikinä kuullut isäni sanovan minulle tai muillekkaan perheenjäsenilleni, enkä ole nähnyt edes äitini ja isäni halaavan toisiaan. Isä muutaman kerran on halannut äitiä, mutta äiti pyristeli vastaan. No, väkivalta varmasti oli yksi syy myös läheisyyden olemattomuuteen vanhempieni välillä. Siitä johtuen mitä isommaksi ja ymmärtäväisemmaksi isäni käytöstä tulin, sitä vähemmän uskalsin olla isäni kanssa ja puhua asioistani. Kokemuksellisesta perheväkivallasta tulee oma postauksensa.
”Kehuisi, rohkaisisi, olisin hänelle erityinen ja rakastettu lapsi.”
Narsisti vanhemmat eivät osaa olla myötätuntoisia, ymmärtää toisen pahaa oloa tai keskustella ylipäätään tunteista. Heillä on mielessään vain minä itse, minä itse olen tärkein ja parhain.Tyttärenä sitä kaipaisi ja etenkin pienenä tyttönä odotti, että isäni näkisi minut yksilönä, hyväksyisi minut tällaisena. Kehuisi, rohkaisisi,olisin hänelle erityinen ja rakastettu lapsi. Koskaan en ole kuullut, että isäni olisi aidosti rohkaissut, kehunut juuri minua, minun persoonaani tai luonnettani. Kyllä isä välillä sanoi, että pärjäsin hyvin matikassa, mutta sen takia, että isäni oli matikan opettaja ja katsoimme sitä välillä yhdessä. Matikasta tulikin rakkauden ja hyväksynnän kokemisen väline, että olisin saanut isäni hyväksyvän katseen. Kun osaan laskea isäni hyväksyy minut ja saan viettää aikaa hänen kanssaan. Yritin aina kokeissa pärjätä niin hyvin, että isäni sai olla minusta ylpeä. No, jos koe meni huonosti sain kuulla siitä kyllä aivan hirveyksiä. ” Olitpa sä huolimaton”, ” Miksi tää koe nyt näin huonosti meni, sunhan piti osata nämä asiat yms.”
”Kannattaako sun mennä edes lukioon? ”,”Et sä siellä tule kuitenkaan pärjäämään.”
Isäni ei osannut nähdä kokeiden taustalla olevaa pettymystäni, johon olisin kaivannut lohdutusta enkä lisää sättimistä pettymykseni päälle, että isäni ei taaskaan nähnyt minua, minun sisintäni. Yritin ja yritin tulla kaikin tavoin nähdyksi isälleni, mutta turhaan. Aina, kun epäonnistui koin, että minä itse olen se epäonnistuja enkä riitä isälleni. Luulin pitkään, että arvoni riippuu suorituksistani. Ajattelin, että minä itse ole tekeminen, josta arvoni tulee. Vielä lukiossa kuvittelin, että opettajat näkevät meidät oppilaat kävelevinä numeroina. Aika karmea ajatus, että ihmisen arvo olisi niin pieni, kun ajattelin. Muistaakseni, isäni on sattumalta kehunut jotain tekemääni työtä koulussa tai suoritustani, mutta toisessa hetkessä, raivopäissään hän ottanut takaisin kaikki nuo sanomansa kehut ja iskenyt kovaa epännistumisillani. ”Kannattaako sun mennä edes lukioon? ”,”Et sä siellä tule kuitenkaan pärjäämään.” Kun sättiviä ja uhkaavia sanoja alkoi tulla enemmän ja enemmän, kauniilla sanoilla ei ole ollut enään merkitystä. Luottamus kärsi isäni ja minun välillä, sai minut entistä kauemmaksi hänestä, enemmän varuillaan olevaksi ja itsesuojeluvaiston korkeammaksi.
”Kun olen ollut isäni kanssa eri mieltä, isäni on uhannut, manipuoinut ja kiristänyt isoilla ja pienillä henkilökohtaisilla asioillani, jotka olen uskaltanut kertoa hänelle.”
Mitä enemmän minulle on tullut omaatahtoa, sitä enemmän isälleni ja minulle on tullut riitoja. Kun olen ollut isäni kanssa eri mieltä, isäni on uhannut, manipuoinut ja kiristänyt isoilla ja pienillä henkilökohtaisilla asioillani, jotka olen uskaltanut kertoa hänelle. Esimerkisi, kun olin piirtänyt uuden automme koneapeltiin sydämen, isäni sanoi, että tämän teon takia otan sinulta pois balettituntisi. En kieltämättä soveltunut balettiin, mutta tekona isältä se oli kamalasti tehty. Kun vanhempani olivat eronneet, hän on uhannut jättää meidät perinnöttäksi ja heittää meidän lasten lelut ja kirjat roskiin, kun ne ovat isälläni säilytyksessä. Eron jälkeen hän on haukkunut ja syyttänyt äitiäni meille lapsille puhelimise, vaikka mistä. Isäni luulee, että äitini on kääntänyt meidät häntä vastaan ja puhunut kaikkea pahaa meillä hänestä, jonka takia me lapset vihaisimme isäämme. Vanhempien erosta voisin kirjoittaa oman postauksen tai kaksi.
”Onhan se ihan hassua, että 23- vuotias nainen on kateellinen isäsuhteesta kavereilleen, mutta tiedän, että se pikkutytön kipu ja kaipuu turvallisesta isästä ei ole poistunut mihinkään.”
Tällä hetkellä suhde isääni on kivulias. Noin kuukausi sitten katkaisin välini häneen koska isä ni loukkasi minua tosi syvästi. Hän syytti minua veljilleni tapahtuneista ikävistä asioista ja haukkui minun syvintä olemustani. Helpompaa on olla pitämättä yhteyttä häneen, kun antaa hänen loukata syyttä. Kaipaan isääni, mutta en voi häntä muuttaa. Olisi se ihanaa, jos olisi rakastava isä, joka kannustasi, rohkaisisi, lohduttaisi ja kertoisi kuinka fiksu ja upea tytär hänellä on. Kun kaupungilla nään lapsia pitämässä hauskaa isänsä kanssa, etenkin tytär ja isä, liikutun. Tiedän, että olisin tarvinnut ja tarvitsisin edelleen maallisen isän, johon luottaa ja turvautua. Monille kavereille ja tutuille olen vieläkin kateellinen, että heillä on isä, joka välittää. Uskon, että kateus joku päivä poistuu, mutta aikaa se vie.. Onhan se ihan hassua, että 23- vuotias nainen on kateellinen isäsuhteesta kavereilleen, mutta tiedän, että se pikkutytön kipu ja kaipuu turvallisesta isästä ei ole poistunut mihinkään.
”Tunsin, että minä olen se aikuinen ja isäni lapsi.”
Kaiken kokemani jälkeen olen luullut, että rakkaus on sellaista, joka ansaitaan omilla teoilla. Tunsin, että minä olen aikuinen ja isäni lapsi. Isäni, sai päättää miten minua kohdellaan ja minkälaista kielenkäytöä minun piti ottaa vastaan ja sietää. Minun täytyi antaa itsestäni jotain, että voin saada hyväksyntää, kehuja ja arvostuksen isältäni. Mielestäni isän ja äidin tehtävä on rakastaa ja hyväksyä lapset ehdoitta ja ilman vaatimuksia. Ne tuovat pelkoa ja tunteen, että lapsi on vääränlainen. Vanhempien tehtävä on laittaa aittaa lapsille rakkaudesta lapsiin rajat niin, että lapset voivat peilata vanhempien käytöksestä hyvän mallin. Se kasvattaa lapset sosiaalisiin suhteisiin ihmisten kanssa, että tulee toimeen omana itsenään tässä maailmassa. Kuinka pitää omat rajat, suojella itseään maailmassa ja kuinka ollaan reiluja muille ihmisille. Pikku tytöstä lähtien tunnistin herkkänä tyttönä, ettei isäni käytös ollut terveen isän käytöstä. Sen takia olen sulkenut sydämeni isältäni, ennen kuin sitä itse tajusinkaan, koska pelko, ahdistus ja itku olivat lapsuudessani jatkuvasti läsnä, joka sai minut käpertymään itseeni.
”Tämä ennen rajaton, avuton, tunteeton ja itseensä käpertynyt tyttö ei nähnyt itseään eikä antanut kenänkään nähdä häntä.”
Nyt ymmärrän, miksi olen hakenut hyväksyntää ja huomiota paikoista, missä minua on satutettu entistä enemmän. Hain miehistä olemassa olon tuntua, hälvennystä isän nälkään ja kipuun, joka salamoi sisälläni. Tämä ennen rajaton, avuton, tunteeton ja itseensä käpertynyt tyttö ei nähnyt itseään eikä antanut kenänkään nähdä häntä. Autoin muita ja olin muita varten, kunnes vuoden 2017 maaliskuussa,minut raiskattiin. Siihen tuli Kutriinan tien risteys, jonka johdosta tarinaani itselleni ja teille kirjoitan. Postaus ” rakkauden etsimisestä vääristä lähteistä” ja ”raiskauksesta kohti tervettä naiseutta” on tulossa postaukset myöhemmin. :)
Sielukasta ja tunnelmallista viikonloppua kaikille Kutriinalta.
ps. Anteeksi turhat ja ylimääräiset kirjoitusvirheet. Kaikille virheille en voi mitään, sillä minulla on lukivaikeus. Yrittäkää saada selvää. ;D