Vanhempien jaloissa taistelutantereella

Ennen uuden vuoden vaihdetta palaan jälleen blogini ääreen. En ole vähään aikaan pystynyt kirjoittamaan, koska eletty elämäni tuli vasten kasvojani tunteen lailla. Enää se ei ole minulle sana helinää, josta puhun kuin vieraan ihmisen elämästä vaan todellisuutta, aitoa tunnetta hädästä ja selviytymisestä tuskan keskellä. Nimittäin aiheenani on perheväkivalta. Se ei jätä ketään kylmäksi. Suomessa perheväkivalta on tilastojen kärjessä. Mielestäni on aika tuoda kodeissa tapahtuvat asiat valoon, päästää irti häpeästä. Haluan olla osa sitä kulttuuria, ettei mikään asia tässä maailmassa ole enää häpeällistä nostaa esille. Traumat, rikokset, väkivalta, mielenterveysongelmat ja kaikki muut asiat, mitkä tulevat lähelle meitä jokaista. Nyt on tullut minun aikani avata minun perheeni häpeän ovi ja päästää häpeä ulos, jolloin häpeä ei enään vaikuta minuun lapsuuden kodissa tapahtuneista asioista.

”Yleensä vanhempieni riidat ja niistä syntyneet tappelut saivat alkunsa illalla meidän lasten nukkumaan meno aikaan ja viikonloppuisin.”

Vanhempieni riidat saivat alkunsa mistä tahansa. Joskus ne liittyivät jopa meihin lapsiin. He olivat eri mieltä siivoamiseen ryhtymimisestä illalla ennen nukkumaan menoa, kun meillä lapsilla oli seuraavana päivänä koulua.  Syy saattoi olla matikan laskeminen illasta tai väärä tapa täyttää astianpesukone tai, että äiti ei halunnut halata iskää. Koulukiusaamiseen tai lukivaikeuteen puuttuminen ja miten asiaa ruvettiin ratkomaan. Yleensä vanhempien riidat ja niistä syntyneet tappelut saivat alkunsa illalla meidän lasten nukkumaan meno aikaan ja viikonloppuisin, erityisesti sunnuntaisin. Isälläni ei ollut mitään väliä milloin riideltiin. Hän ei ajatellut meitä lapsia ollenakaan kunhan häntä kuunnellaan. Tärkeintä oli se, että hänen mielipiteensä tuli selväksi tavalla tai toisella, mihin aikaan tahansa. Viikonloppuisin oli paras aika riidellä koska meillä lapsilla ei ollut juurikaan silloin harrastuksia ja isäkin oli kotona. Isäni pystyi jatkamaan edellisen viikonlopun riitaa, koska yleensä niitä ei selvitetty. Isäni olisi halunnut puhua heti ja selvittää mikä on vialla, muttei siitä tullut mitään koska äitini ei halunnut. Riidan sopiminen oli yksipuolista koska isäni ei osaa myöntää olevansa väärässä eikä pyytää anteeksi, joten äitini joutui lähes aina alistumaan isäni tahtoon ja ottamaan syyn itselleen.Yleensä sopiminen kesti niin kauan, että äitini taipui isäni tahtoon. Isäni vähätteli aina tekojaan eikä ikinä nähnyt teoissaan mitään väärää, vaikka olisi käynyt äitiin fyysisesti käsiksi.  Äitini myös alistui isäni tahtoon, jotta me lapset saimme nukkua yöllä tai ettemme kärsineet näkemästämme niin pitkään. Narsisti miehen kanssa äidin ei kannattanut kamalasti taistella vastaan koska siitä seurasi aina pahempia kärsimyksiä hänelle ja meille lapsille.

”Opin tukahduttamaa negatiiviset tunteeni ja levittämään kasvoilleni kerta toisensa jälkeen sen saman kauniin hymyn ja valehtelemaan jopa itselleni, että kaikki on hyvin. ”

Lapsuudessa en aina ymmärtänyt vanhempieni riitelevän, mutta muistan tunnistaneeni turvattoman ilmapiirin varhain. Luulen, että siitä johtui myös reaktioni, kun minuun  sattui riehuessani. Jos putosin päälleni tehdessäni käsillä seisontaa, huusin kuolenko minä. Pelkäsin kuolemista tosi paljon. Kävin iltaisin lapsena tarkistamassa ovet ovat lukossa ja liedet nollalla. Hautajaisiakin inhosin yli kaiken. Itkin, vaikka en edes tuntenut kuollutta ihmistä. Uskon, että kaikki nämä minun olotilani johtui kotona leijuvasta pelon ja turvattomuuden ilmapiiristä. Minusta tuli erityisherkkä, aistiva ja tunteeton lapsi. Opin nopeasti muokkaamaan käytökseni niin, että olin mahdollisimman näkymätön, en kertonut pahasta olostani kenellekkään ja kätkin ne sisimpääni. Opin tukahduttamaa negatiiviset tunteeni ja levittämään kasvoilleni kerta toisensa jälkeen sen saman kauniin hymyn ja valehtelemaan jopa itselleni, että kaikki on hyvin.  Niin kävi kaikille asioille mitä kotonani tapahtui. En purkanut niitä mihinkään. Niistä muodostui sitten möykky sydämeeni, josta tuli anoreksia ja astma.

”Alkuun isäni puheet repivät rintaani itkun lailla, mutta toistuvasti kuunnellessani isäni uhkailuja opin sivuuttamaan ne laittamalla puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.”

Kun kasvoin murrosikään, rupesin tajuamaan isäni käytöksen ja tavan riidellä. Olen sen verran vahvatahtoinen persoona, että rupesin nuorena laittamaan isälleni vastaan. Olin myös kaikissa vanhempieni riidoissa äitini puolella. Tottakai koska isäni kävi kiinni äitiini. Ei kukaan lapsi voi pitää vanhemmasta, joka satuttaa puolisoaan. Murrosiästä asti inhosin isääni yli kaiken. Kun näin viimeisen kerran isäni ja äitini yhteisessä kodissamme ennen turvakotiin joutumista sanoin isilleni: ” Mä en tuu itkeen sun haudalle, kun sä kuolet. Enkä tuu kattoon sua vanhainkotiin.” Varmasti  huomaat, etten pystynyt enää kunnioittamaan häntä missään asiassa. Tällä hetkellä olen matkalla anteeksiantoon ja uuteen kunnioittamiseen. Voin sanoa, että on tosi vaikeaa. Olin isille  murrosiässä välillä mieliksi ja välillä olin kovasti vastaan. Sain kärsiä siitä kunnon pelottelulla ja höykytyksellä.  Kun isäni oli ajamassa töistä kotiin, hän puhelimessa uhkasi ajaa rekan alle. Se oli meille lapsille ”normaalia” isän käytöstä puhelimessa. Alkuun se repi rintaani itkun lailla, mutta toistuvasti kuullessani isäni uhkailuja opin sivuuttamaan ne laittamalla puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Oikeasti isäni sanat vaikuttivat minuun, vaikka yritin torjua ne. Jossain kohtaa opin laittamaan puhelimeni pois korvalta. Isäni tajusi sen vähän ajan päästä ja raivostui. Minäkin opin vähän käyttämään valtaani. Se oli minun tapani suojella itseäni kärsimykseltä.

”Niissä hetkissä, joissa en voinut mennä äitini ja isäni väliin, menin huoneeseeni itkemään ja tuntui siltä, että sydämeni olisi tullut ulos rinnastani.”

Toinen mitä isäni käytti oli peloittelu erolla. Vanhempieni tappelun jälkeen isäni saattoi kävelle minun ja isoveljeni huoneeseen sanoakseen, että nyt tulee ero, katsokaa mitä te saitte aikaan. Äitini huusi toisesta huoneesta, että jätä lapset rauhaan tai sitten tuli itse sanomaan oven suulle, että lopeta jo. Anna lasten nukkua. Siitä monesti syntyi toinen tappelu ja vielä pahempi tappelu kuin edellinen. Kello saattoi olla jopa 23. Isäni ei siitä välittänyt. Isäni työnsi äitini seinää vasten ja yritti äitiä estää liikkumasta. Monesti minä yritin mennä vanhempieni väliin ja huusin isälle, että päästä irti, lopeta. Joskus hain kameran ja yritin ottaa isän kiinni pitämistä nauhalle, mutta isäni hyökkäsi minun kimppuuni. Meni maahan polvilleni sykkyrään ja yritin pitää käteni visusti rintani alla. Isäni ei helposti lopettanut. Äitini huusi, että älä koske Katriinaan tai Katriina mene pois. Minä en välittänyt, vaikka minuun sattui. Tuska ja pelko repi rintaani. Tappelun keskellä minua pelotti, mutten osannut kertoa siitä kenellekkään. Selviydyin niistä hetkistä ajattelemalla, että minun täytyy suojella äitiä ja pikkuveljeäni. En voi luovuttaa. En tiennyt koskaan mihin tappelut johtaisivat. Tappelun hetkellä sydämeni huusi hädästä. En antanut äidin jäädä yksin taistelemaan. Niissä hetkissä, joissa en voinut mennä äitini ja isäni väliin, menin huoneeseeni itkemään ja tuntui siltä, että sydämeni olisi tullut ulos rinnastani. Olin yksin ja tietämätön, mitä oli tapahtumassa. Pahimmat tappelut olivat, kun isäni osoitti veitsellä itseään tai haarukalla äitiä, joka oli maahan painettuna isäni toimesta.

”Poliisit tulivat ja antoivat isälle kaksi vaihtoehtoa. Hän menee putkaan yöksi tai lapset ja vaimo lähtevät turvakotiin.”

Muistan, että oli tavallinen tappelu ilta ja olin huoneessani itkemässä. Silloin, tuskissani rukoilin, että Jumala, jos  olet olemassa lopeta tämä kipu ja perhe-helvetti. Tappelut jatkuivat vuodesta toiseen kunnes koitti 2010 joululoma. En muista yhtään  mistä vanhempani tappelivat sillä kertaa. Muistan vain, kuinka äiti istui keittiössä puhelimen vieressä ja isäni seisoi äitini edessä ja hänen kätensä äidin kurkussa kiinni. Sinä päivänä äiti päätti, ettei hän kestä enää. Hän voi kuolla. Äiti itse tai isoveljeni soitti poliisille. Poliisit tulivat ja antoivat isälle kaksi vaihtoehtoa. Hän menee putkaan yöksi tai lapset ja vaimo lähtevät turvakotiin. Äiti halusi pois kotoa rauhoittumaan, joten lähdimme äidin kanssa turvakotiin Tampereelle. Turvakotiin päästyämme en pystynyt olemaan siellä yötä. Kummitätini tuli hakemaan minut luokseen. Olen erittäin kiitollinen, että pääsin vähäksi aikaa kauas todellisuudesta.

”Kun olin juuri astumassa ulos autosta, isäni kaasutti. Melkein jäin auton alle.”

Isäni ei ole suoranaisesti ikinä käynyt minuun käsiksi. Isän tapellessa äitini kanssa olen saanut ruhjeita. Kerran isäni repäisi korvastani korviksen irti. Yhtenä maanantai-iltapäivänä isäni oli viemässä minua käsityökouluun ja hän puhui asioita äidin kanssa riideltyään viikonloppuna. Minä en halunnut kuulla niistä ja sanoin, että lopeta. Isäni ei lopettanut ja samalla hidasti auton vauhtia risteykseen. Hetken mielijohteesta ajattelin hyppääväni pois autosta. Kun olin juuri astumassa ulos autosta, isäni kaasutti. Melkein jäin auton alle. Se oli kauhistuttava kokemus.

Postaustani kirjoittaessani järkytyin ja kyyneleet virtasivat kasvoilleni. Ajattelin, että voiko kirjoittamani stroori olla osa mennyttä elämääni. Sen takia en ole pystynyt jatkamaan kirjoitustani koska koin menneisyyteni olevan osa minua.Tapahtumat tulivat mieleeni kuin eilinen. Ennen pystyin kirjoittamaan ja puhumaan isäni väkivallasta ilman kyyneliä. Tänään en. Tällä hetkellä lapsuuteni tuntuu  painajaiselta, kun mietin lapsuuteni elämää pelon, turvattomuuden ja syyttelyn keskellä. Miten äitini on jaksanut kaiken tämän? Kuinka me lapset olemme kasvaneet melko terveiksi ja suoraan. Se on ihme. On Taivaallisen Isän rakkautta, kun Hän antaa meille voimaa elää kivun kanssa. Nyt on aika päästää siitä irti Isän kanssa.

Toivon kaikille onnellista uutta vuotta, turvallisuutta ja vapautta vuoteen 2020, rakkaudella Katriina