Elämää vuoristoradassa

Elämä – tämä helvetin sirkus
(Minä roikun trapetsilla pää alaspäin ilman turva verkkoa)

Elämä on paskojen vitsien vitsikirja.
Ja minä olen sen viimeinen vitsi
Mitä kukaan ei edes jaksa lukea

Mieleni – sekava kylnä varasto, jossa suru, raivo ja huonot ideat pitää omia kotibileitä.
Tässä kriisin kaaoksessa minä itse olen se,
Joka sammutti valot ja unohti missä on ulko-ovi.

Sekoilulla ja säätämisellä olen esittänyt että elämä olisi kivaa.
Kun pääsin olemaan yksin minä itkin usein hysteerisesti surua, tai pettymystä.
Pari kertaa raivosin niin että naapuri luuli varmaan maanjäristykseksi.

Olin koko ajan menossa hurjaa vauhtia koska pelkäsin pysähtyä,
koska jos pysähtyisin
Joutuisin myöntämään:
olen rikki.
Ei edes tyylikkäästi rikki.
Vaan silleen tupperware-muoviastiaksi hajalla.

Vihaan maailmaa.
Siis ihan tosissaan.
Tämä ei ole mitään sellaista ”oi kuinka vaikeaa on nykyään” -vihaa,
vaan sellaista ”revin tuon paljain käsin oven kohta saranoista” -vihaa.

Missä on nyt ne ihmiset jotka ennen olivat iso osa elämääni?
Ai hekö?
Ne kyllä soittaa, jos tarvitsevat minulta jotain.
Tai jos haluavat käyttää minua oman pahan olonsa roskalaatikkona
Mutta kuuntelevatko he minua vittu ikinä, sekuntiakaan?
Eivät
Minun viesteihini ei vastata.
Ja jos vastataan niin se on kuin automaatti:
”ok”
”joo”
peukku.
Välillä tekisi mieli vastata niihin vaan
”haha ok mitäpä jos istut kaktuksen päälle”.

Silti minä kaipaan – kaipaan niin että oksettaa.
Kaipaan häntä, joka on poissa.
Häntä, joka oli joskus paras ystävä ja kiltein ja herkin tuntemani ihminen.
Ja toisinaan kuln elävä käsikranaatti.
Häntä, jolle pystyi heittämään paskaa läppää,
ja joka toisena hetkenä sai hermoromahduksen jos hengitin väärin.
Mutta olin hänen.
Ja hän oli minun.

Hän opetti minulle ihan helvetin paljon.
Mutta ei sitä tärkeintä.
Ei sitä, miten jatketaan elämää,
Kun hän ei ole enää tukenani
Ja siinä huutamassa virheistäni vieressä.
Sen osan hän unohti ohjekirjastani.
Kiitti vaan.

Ja nyt minä täällä. opettelen olemista,
kuin huonosti koulutettu apina.
Yksin.
Hajalla.
Itkien,
ja mietin voisiko tämän kaiken
vaan palauttaa elämään.
ja pyytää uuden version –
Paljon vähemmillä bugeilla.

Onneksi minulla on ollut ne muutamat läheiset.
ne sekopäät ja enkelit
jotka keräsivät minut kasaan
Ja aiheuttamani sirpaleet lattialta.
(Ja ne oli muuten vitun isoja sirpaleita.)
He sietää mun loputtoman pälätyksen ja
Ne tyhmät vitsitkin.
Nauravat joskus jopa mukana.

• Ja minä heitä kiitän.
  Sillä ilman heitä –
  olisin varmaan jo muuttanut rotkoon.