Menneisyyden havinaa ja paljon muuta

Empä nyt oikein tiiä mitä sanoa.. Tai miten tämän tekstin aloittaa.

Taas on ollut monenlaista haastetta ja päänvaivaa…
Vittu mikä viikko.. Oikeasti..
 ei kai muuta voi sanoa.
Aloittaen siitä että Ukko on ollu ku perseeseen ammuttu karhu koko vitun viikon kipujen ja tressin aiheuttamana..
Välillä on tuntunut olevan päiviä että ihan sama mitä maailmassa/kodissamme on tapahtunut niin jommankumman meistä suusta on kuulunut virke: ”Voi vittu….
”
Ihan ku koko maailma olis taas ollut täysin paska paikka
Ja mä sen paskan kuningatar..
PAkko myöntää etten vaa jaksais koko ajan olla niin SAATANAN negatiivisessa ympäristössä.. (vaikka oonkin ollut itsekin pahalla tuulella)
Tiedän kyllä ettei ukkokaan minulle suoranaisesti ole halunnut kiukutella vaan olonsa on turhauttanut hänet raivoamaan.
Ja hän tietää kyllä että Todellakin auttaisin kaikessa mitä ikinä keksisin että sen ei tarvitsisi kärsiä kivuista ja säryistä
Ja molemmat tekisimme toisen puolesta lähes mitä vaan että edes toinen olisi onnellinen mutta eihän kaikelle vaan voi mitään.
Hetkittäin on tuntunut Ettei tuon suusta niinkuin ole tullut yhtään tyytyväistä sanaa vaikka miten päin olisin ollut.

Kotikylässämme on tapahtunut tälläkin viikolla kaikenlaista paskaa. syytöksiä ja kieroilua ihmisten välillä.
ihmeellisiä kuvioita ja paskoja ihmissuhteita.
Miksi helvetissä Ihmiset jatkuvasti juoruaa toisistaan ja juonii paskaa ihan joka tavoin mitä ikinä keksivät?
Elä siinä sitten.
En todellakaan väitä etten koskaan olisi itse syyllistynyt samaan mutta maailman ”sairauden” ja ihmisten kateellisuuden yms huomaa taas helpommin nyt kun on tullut hitosti asioita ns omaan nilkkaan ilman että on itse sitä tilannut…

Oon välillä ollut vähän ihmeissäni jopa itseni kanssa.
Miks mun pitää aina vaan löytää elämässä ja ihmissuhteissa ne samat saatanan solmukohdat?
Ja miksi oon edelleen niin vfitun tunnelukkoinen paska etten osaa ees näyttää niille vielä elämässäni oleville rakkaimmille jos mua sattuu joku oikeasti loukkaa?
miksen osaa kertoa että välitän tai uskalla osoittaa tervein keinoin Heti että olen eri mieltä jonkun kanssa?
miksen osaa vieläkään avautua läheisilleni?
Miksi on niin vitun vaikea avata suunsa ja kertoa niistä negatiivisista tunteitani ääneen tai edes uskaltaa näyttää niitä?

Miksi mulla ei ole montaa ihmistä johon uskaltaisin luottaa?
Miksi tuntuu ettei juuri kukaan oikeasti tietäisi minusta mitään?
Miksi on niin helvetin vaikea tutustua kehenkään?
Miksi en riitä itselleni?
Miksi en anna rakkaideni tuntea oikeaa minua vaan vedän kasvoilleni yhä maskin vaikkei tarvitsisi?

En ymmärrä läheisiä ihmissuhteitani enkä hyväksy sitä että joidenkin mielestä mun pitäisi valita läheisistäni?
Ei ole aina kovin yksinkertaista päättää ihmisten ristiriidoissa kenen puolella olen?  Kenen lippua kannan?
Tiedän ettei kaikkia voi miellyttää mutta on ihan järjetöntä että aina joku loukkaantuu jos asetun toisen puolelle.
Ei kukaan muu voi päättää kenen kanssa vietän vähäistä aikaani.
En mä vittu ole mikään hemmetin kone joka voisi mitenkään miellyttää kaikkia tai kellä aika saati energia riittäisi kaikille!
Enkä voi hyväksyä sitä että multa odotetaan joidenkin osalta tyyliin aina ymmärrystä ja kuuntelun halua jne. Ei mulla oo mielenkiintoa kaikkeen vaikka haluaisinkin.
Ei se ole edes mahdollista koska oon ihminen enkä kone.
Ja mulla on ihan oikeesti oma elämä. oma kehoni ja oma vahva Tahto.

Perheeni on aina ollut mun elämässä. Niin myötä kuin vasta-mäessä. Halusivat tai eivät.
Koko tämän noin 40 vuotta jonka oon elänyt oon taistellut erilaisten ongelmien läpi ja yrittänyt löytää itseni ja juureni. Ja oman tapani elää elämääni.
Oon yrittänyt useimmitenparhaani auttaakseni myös lähimmät perheenjäseneni yli siitä kaikesta paskasta jota tää maailma ja sekava elämämme on eteemme tuonut.
En väitä aina onnistuneeni auttamaan heitä tai parantamaan heidän päiviään. Päin vastoin.
Välillä he ovat saaneet takiani paljon harmaita hiuksia ja paskoja päiviä, monesti tahtomattaan.
Oon ollut erittäin haastava ja tuonut ylimääräistä draamaa ja monenlaista epäsopua.
Oon omasta halustani ja haluamatta mokannut ihan helvetin monta asiaa ja perheeni jäsenet ovat sitteen joutuneet siitä kärsimään tai korjaamaan aiheuttamiani tuhoja tai ristiriitoja.
Olen onnellisessa asemassa siinä että kaiken tämän paskankin jälkeen minulla on välittäviä ihmisiä ympärilläni yhä.

Voin sanoa suoraan sydämestäni tiedostavani että Ilman pikkusiskoani ja veljeäni vaimoineen en usko että istuisin tässä tätä nyt tässä edes kirjoittamassa.
Vaikka elämässäni on ollut ennenkin kaikenlaista kurjaa aikaa ja suuria menetyksiä ja muutoksia
Viime vuoden kevät oli minulle jotakin uskomattoman paskaa ja sekavaa aikaa. Tuntui että kaikki kaatui päälle kerralla. Yhtäkkiä.
En tiedä olisinko ilman heitä enää edes elossa.
Ja jos olisin olisinko vankilassa pitkää tuomiota suorittamassa vai mielisairaalassa.
Kukapa tuota tietäisi.
Oon uskomattoman monta kertaa kiittänyt heitä siitä että he seisoivat tiukkana linjana tukenani
kun tuntui että yhtenä iltana maailmaltani putosi pohja.
Menetin parhaan ystäväni kuolemalle yllättäen.
Hetken tuntui ettei minullakaan ole enää mitään järkeä edes yrittää jatkaa.

Viime Keväänä (2023) tapahtui läheisilleni lyhyessä ajassa kaksi erittäin ikävää tapahtumaa jotka jättivät elämääni ja ajatuksiini ison aukon ja helvetisti kysymysmerkkejä.
Kaikki jotka tuntevat minut ja historiani edes jotenkin tietävät tuon kevään ikävät tapahtumat
(Joista toinen tapahtumasarja ei ole vielä kaikkineen edes puolivälissä…” kiitos Suomen oikeusvaltion hitauden”)

PAHOITTELEN TÄSSÄ VÄLISSÄ TÄSSÄ SEURAAVAKSI TULEVAA PITKÄÄ KIRJOITUSTA MUISTELUINEEN.
En ole koskaan ollut juuri millään mittapuulla katsottuna mitenkään läheinen tyttäreni kanssa. (Selvitän kohta tapahtumasarjan syistä siihen)
Haluan kuitenkin nyt jo sanoa että todellakin yritän parhaani nyt vihdoinkin äitinä hänelle kun hänellä on varmaan vaikeampaa itsensä ja psyykkeensä kanssa kun on koskaan ollut.
On ollut hyvin haastavaa yrittää tukea tyttöä jota en oikeasti edes ole tuntenut kunnolla
josta syystä hän ei koskaan ole voinut oppia puhumaan minulle asioistaan ja elämästään aidosti.

Muuttaiisn helvetin monta asiaa elämässäni jos pystyisin menemään menneisyyteeni
mutta YLIVOIMAISESTI eniten haluaisin mennä takaisin ajassa tyttäreni vuoksi.
Hän olisi ansainnut minulta, äidiltään, niin paljon enemmän kuin se mitä minä pelkurina hänelle koskaan olen pystynyt antamaan
.
Kun mietin vanhoja tapahtumia ja niitä tapahtumia tyttären vanhaislapsuudessa, en tiedä edes miten päin niitä ajatella tai mistä päästä aloittaisin niiden tapahtumien kertomisen kysyttäessä. Yritän nyt kuitenkin.
Olin heikko ja lopulta pelkuri.
En taistellut tyttärestäni silloin kun hän olisi varhaislapsuudessaan minua eniten tarvinnut.
En ollut osa tytön elämää koska minut pakotettiin JA ennenkaikkea peloteltiin pois hänen elämästään ja minut (ja sosiaalitoimi yms) saatiin uskomaan siihen valheelliseen kuvaan etten pystyisi tytöstä huolehtimaan kuten pitäisi ja että tytöllä olisi parempi olla mahdollisimman kaukana minusta ja ”rikotusta psyykkeestäni”
En käy nyt kertomaan teille mitä kaikkea siihen aikaan tapahtui (liian henkilökohtaisia asioita ja aivan liian tuskaista minulle ja lukijalle jos muistelen liikaa)
mutta sen voin nyt sanoa aivan Rehellisesti että se oli elämäni vaikein päätös antaa tyttö isänsä ja hänen perheensä huollettavaksi.
(Ja ”tietenkin” tyttärelleni on VALHEELLISESTI selitetty yli 18 vuotta että tein sen päätöksen puhtaasti itsekkyydestä ja siksi että minä halusin olla nuori” bilettäjä”.
Kuten jo mainitsin, Tämä on Erittäin valheellinen ja tekopyhä lause. (kuten myös silloin elämässäni olleet läheiseni hyvin tietävät)

Lyhyesti kerrottuna Tyttäreni ollessa noin vuoden ikäinen tapahtui asioita joista minulle on jäänyt koko elämäni suurimmat traumat ja paskimmat muistot.
Olin silloin muutenkin henkisesti hyvin väsynyt ollessani sekä pienen lapsen äiti että muutenkin erittäin haastavassa elämäntilanteessa ja vaikeassa kontrolloidussa parisuhteessa tytön isän kanssa.
En kerro yksityiskohtia nyt joita en ole avannut aiemminkaan mutta pienessä ajassa minulta vietiin aivan kaikki.
Olin yksin heikkona tilanteessa jota minäkään en millääntavoin ollut ansainnut ja lopulta kaiken yritettyäni voimani pettivät yksin ajatusteni kanssa jäätyäni.
Minun oli pakko lopulta ajatella itseäni ja riuhtaista itseni irti siitä ”helvetistä” ja lopettaa minua monin tavoin alistaneen parisuhteen.
En uskaltanut edes mennä kotiini muutamaan päivään ja onnekseni minulla oli silloin ystävä jonka luokse pääsin ”turvaan”
Ikäväkyllä tyttäreni jäi tilanteessa isälleen ja hänen sukunsa hoitoon En usko vieläkään että olisin mitenkään voinut saada häntä mukaani siinä elämän tilanteessa ja mielentilassa missä silloin olin.
He tekivät kaikkensa tehdäkseen oloni ja elämäni mahdollisimman hankalaksi katkeruuttaan ( Muunmuassa tappoivat kissani minulta kysymättä ja tekivät tytön tapaamisista hyvinkin pian lähes mahdottomia-vaatien minulta ties mitä ehtoja.)
Erään epäonnistuneen tyttären tapaamis yrityksen jälkeen (josta seurasi sittemmin pitkät oikeudenkäynnit ja minulle myös pelkotilojen kautta mielisairaala reissu yms) en enää uskaltanut /jaksanut edes yrittää sopia tapaamisia suoraan tyttäreni isän kanssa.
Sosiaalitoimi uskoi mielummin tyttären isää sukuineen kuin minua ja hoiti asioita silloinkin jo muutenkin ihan päin helvettiä.
Minusta tehtiin hyvin nopeasti syyllinen tilanteeseen, vastuuton ja jopa vaarallinen..
Toisen heidän teoistaan johtuneen Mielisairaalassa oloni aikana tytön isälle myönnettiin minulta kysymättä täysi yksinhuoltajuus eikä sen seurauksena mikään tapaaminen onnistunut suoraan.

Se oli hyvin sekavaa aikaa eikä minulla juurikaan ole varmoja muistikuvia joka Ei todellakaan johtunut päihteistä.
En kiistä etten silloin olisi joskus turvautunut alkoholiin ja muuhun ns juhlimiseen unohtaakseni eron tyttärestäni ja kaiken kokemani.
Enkä piilottele nyt sitäkään että aika pian tutustuin yhteisten tuttujen kautta myös tulevaan aviomieheeni.
Elämämme oli hetken melkoista sirkusta ja kalenterimme täynnä monenlaista ”kissanristiäistä” jota järjestin koska Yritin unohtaa ikävät tapahtumat, pettymyksen ja sen että koin itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi mutta myös kokemukseni tulleeni väärin kohdelluksi.
 Kaunat ja monenlaiset pelot (muunmuassa saamani paha paniikkihäiriö ja univaikeudet jne) olivat arkipäivää.
Tuntui ettei millään tekemälläni ollut juurikaan mitään merkitystä tyttären tapaamisten välillä.
Elokuussa 2006 päätin hetken mielijohteesta lähteä Jyväskylään ralleille ja tapaamaan nettituttua.
Silläkin matkalla tapahtui monenlaista mutta suurimpana yllätyksenä jäin uudelleen raskaaksi ehkäsystä huolimatta.
En kutsu poikaani vahinko-vauvaksi. Hän on tuliainen Suomen kiertueeltani.
En käy nyt pojan elämän alkutaipaletta tässä enempää avaamaan mutta vasta raskausaikana sain elämääni uuden suunnan ja tarkoituksen.
Pystyin olemaan miettimättä tytärtäni (ja Ihmisyyttäni ja heikkouttani) ja huomasin kuinka paljon muilla ihmisillä on merkitystä siihen miten raskauden ja muut asiat kokee.
En ole mitenkään ylpeä siitä että tapaamiset tyttären kanssa vähenivät entisestään mutta en todellakaan odottanut silloinkaan seuraavaa pahaa iskua Tyttären isän suunnalta.
Kun poikani odotus oli noin puolessa välissä sain postissa paperin jonka mukaan tyttäreni muuttaisi yhtäkkiä isänsä kanssa monen sadan kilometrin päähän.
Minulla ei ollut minkäänlaista sananvaltaa asiaan enkä osannut oikein edes reagoida,
Tästä muuton hetkestä alkoi monen vuoden kestoinen ajanjakso jolloin tapasin tytärtäni noin 1-2 kertaa vuodessa valvotusti ja isänsä aikataulujen ja muiden ehtojen mukaisesti. (Edes omiin häihini ja poikani ristiäisiin en tytärtäni saanut yrityksestäni huolimatta)
Sosiaalitoimikaan ei mielestäni edes yrittänyt ylläpitää suhdettamme.
Hyväksyin tämän koska aidosti oikeasti luulin että tyttärelläni olisi kaikki hyvin ja koska kukaan ei edes kertonut miten olisin voinut asioita kyseenalaistaa/ vastustaa.
Tiedän etten todellakaan muutenkaan ollut silloinKAAN malli-äiti enkä myöhemmin edes mallikansalainen.
Pojan huostaanoton jälkeen myös talousrikokset  ja lopulta vankeustuomiotkin pitensivät tapaamisia lasten kanssa entisestään.
Tyttäreni ei enää tuntenut äitiään eikä edes äitini eli tyttäreni mummo auttanut minua pitämään kontaktia tyttöön- Päin vastoin.
Elin muutaman vuoden aika vastuutonta ja sekavaakin elämää. Millään ei oikein ollut suurempaa merkitystä. (Papereissa isättömäksi merkityn ja lastensuojelun kautta sijaisperheessä asuvan poikani kanssa tapaamiset oli helpompi järjestää ja häntä tapasinkin parempina aikoina huomattavasti tytärtä enemmän)

Vasta tyttären ollessa jo teini ikäinen sain häneen taas yhteyden (heidän muutettua takaisin kymenlaaksoon) Päätin etten enää pelkäisi menneisyyttäni tai tytön toisen puolen sukua.
Minulta vaadittiin taas monenlaista myönnytystä tapaamisiin johon lopulta pystyin sitoutumaan (kun minulle oli todistettu etten joutuisi yksin kohtaamaan tyttäreni sukulaisia joista oli jäänyt kammot)
Yhtenä isänsä antamana vaatimuksena oli ettei tytölle olisi saanut kertoa totuuksia syistä joiden vuoksi olin poissa tytön elämästä ollut ja muita vastauksia vaikeisiin kysymyksiin jotka tyttö kuitenkin mielestäni ansaitsi ja jotka tyttö sai kun lopulta esitti kysymyksiä myös minulta.
En ole oikein koskaan oppinut puhumaan vaikeista asioista joten silloinkin kirjoitin tyttärelleni asioista useamman pitkän kirjeen ja yritin luoda kadotettua yhteyttä ja luottamusta uudelleen siinä heti tietenkään onnistumatta.
Mitä vanhemmaksi tyttö tuli sen enemmän hänelle asioistani kerroin ja lopulta tyttökin sitten uskalsi luottaa ja avautua minulle ja perheelleni asioistaan (jotka ei ikävä kyllä olleetkaan yhtä hyvin kuin olin vuosia itselleni uskotellut.)
Ikäväkyllä tyttäreni on huonon äitisuhteen lisäksi joutunut elämänsä varrella kokemaan muilta läheisiltä tahoilta joihin pitäisi pystyä luottamaan monenlaista syrjintää, salailua aliarviointia ja jopa henkistä ja fyysistä kaltoinkohtelua.
Jo pelkkä sen ajattelu saa minut raivon valtaan aina sitä miettiessäni
 vaikken usko vieläkään tietäväni mitä kaikkea tyttö-rukka on saanut kokea elämässään jo aiemmin.
Olen tavannut tyttäreni isän lähimmän 5 vuoden aikana vain 4 kertaa.
 3 njistä on tapahtunut sosiaalitoimen palavereissa ja viimeinen tyttäremme rippijuhlissa (johon meitä minun puolen sukua ei ”tietenkään” kutsuttu mutta joihin osallistuimme kirkossa silti)
Voin sanoa että kohtaamisemme kysyisen suvun kanssa ovat olleet erittäin kylmiä.  Emme edes tervehtineet toisiamme.
(Minulta on kysytty useasti miten siedän kuunnella tytön karun elämän huonoja puolia reagoimatta niihin. Voin vannoa ettei se ole ollut helppoa.
Minulla on yhä tyttären isää kohtaan ääretön viha ja katkeruus sekä omien että tytön kokemusten seurauksena.
’Voin suoraan sanoa että minun olisi satoja kertoja tehnyt mieli selvittää hänen asuinpaikkansa ja mennä ”selvittämään” asioita.
En ole mennyt. Miksikö?
En usko että hän osaisi edes katua.
Enkä usko että siitä olisi kenellekään hyötyä. Vähiten tyttärelleni. jolle isä on kuitenkin kaikesta paskasta huolimatta ollut isä-
Se asioista päättävä huoltaja ja ainut pysyvä osa elämässä.
Toivon todella meidän molempien vuoksi ettemme koskaan enää tule kohtaamaan tytön isän tai isovanhempien kanssa (Ellei nyt sitten tule tyttären valmistujaisia häitä tai lapsenlapsien ristiäisiä tms)

Anteeksi tämä pitkä ja sekava vuodatus menneistä vuosista.
Nyt keväällä tapahtuneiden tapahtumien seurauksena tyttäreni tarvitsee minua auttamaan ja  tukemaan. Luultavasti enemmän kuin koskaan.
JA vihdoin olen paikalla. Vahvana. Äitinä..Olemassa.

Jos elämästäni kirjotettaisi nyt kirja, siinä olisi monta jatko osaa ja siinä todellakin riittäisi sekavaa juonen käännettä
Olen aina kerännyt enemmän kokemuksia ja muistoja
kun mainetta, kunniaa ja rahaa.

Elämäni kaikki tapahtumat eivät ole satu-kirja materiaalia tai edes mitenkään julkaisu kelpoista.
Tiedän tehneeni elämässäni uskomattoman paljon virheitä ja pakoilleeni vastuuta niistä tai muita vaikeita tapahtumia.
En todellakaan ole ylpeä kaikista asioista tai päätöksistäni
mutta tiedän että on paljon tapahtumia joita en muuttaisi kuten toki myös niitä joille en ole voinut mitään.
Olen elossa kaikesta huolimatta ja olen tehnyt paljon asioita oikein.
Kuitenkin Kannan myös syyllisyyttä monista teoistani, sanoistani ja päätöksistäni.
Olen elänyt vuosia itselleni ja usein ns. tunteettomasti mennyt sieltä mistä on eteenpäin päässyt.
Olen ollut ihmissuhteissa joissa kukaan ei ole lopulta saanut sitä mitä on halunnut tai ansainnut.
Olen jättänyt taakseni asioita joita en ole koskaan halunnut tapahtuvan saati pystynyt ymmärtämään tai käsitellä edes jälkikäteen-
Joku voisi väittää minua joissain asioissa hyvinkin tunteettomaksi tai jopa paskaksi ihmiseksi siitä syystä.
Olen kuitenkin tunteva ja jopa herkkä ihminen virheistäni ja teoistani huolimatta.
 Usein on ollut helpompi antaa vaikeiden asioiden vaan olla ja yrittää jatkaa elämää ilman kostoa ja katkeruutta.

 Olen katunut elämässäni monenlaisia asioita mutten koskaan lapsiani.
Vaikka tilanne olisi voinut olla tuhat kertaa parempi heidät tehdessäni ja olsiin voinut tehdä monta asiaa toisin heidän elämässään,
 en silti jättäisi heitä tekemättä jos saisin nyt päättää uudelleen..
Lapseni ovat etäisyydestämme huolimatta yksi suurimmista syistä miksi olen vielä elossa tätä kirjoittamassa.
Olen ylpeä heistä molemmista vaikka heillä on haasteensa ja ongelmansa.
tiedän olevani ylpeä heistä aina ja osa heidän elämäänsä vaikka heidän polullaan tapahtuisi mitä tahansa-
Jotain hyvää minäkin olen saanut aikaan kun minulla on lapseni.
Kaksi maailman täydellisintä aikuisiän kynnyksellä olevaa ihmislasta. <3

NONIIN:… Palatakseni tähän päivään…
Nyt tilanteeni on vaihteen vuoksi hyvinkin sekava josta syystä en todellakaan tiedä juuri nyt mitä lähitulevaisuus minulle taas tuo (jos sitä koskaan voi tietää)
Olen kasassa.
Minä pärjään.
Vaikeasta tilanteestani huolimatta minulla on yhä muutamia läheisiä ympärillä ja tiedän olevani rakastettu juuri tälläisenä paskakasana mikä olen.

Perheeni ja lasteni lisäksi Mulla on toi mun oma seurustelukumppanini eli toi ”mörökölli” joka kaikesta huolimatta halusi uskaltaa tulla elämään ja oppia välittämään minusta tälläisenä ihmis-raakileena.
Tilanteemme ei ole helppo. Se on monin tavoin helvetin kaukana siitä. Tulevaisuutemme on auki ja olemme elä,äm muutos kohdassa. Tää vuosi ei todellakaan tule olemaan helppo meille kummallekaan.
silti Uskon räiskyvistä riidoistamme huolimatta että suhteessamme on jotain mikä pitää meidät yhdessä myös tulevaisuudessa jos niin päätämme.
 Tätä ei hajota mikään eikä kukaan ellemme tee sitä itse.

Haluaisin oppia luottamaan taas itseeni ja läheisiini..
Olen työntänyt heitä pois läheltäni monin tavoin
Olen toiminut niin koska pelkään. Että satutan. Tai menetän heidät jota rakastan.

ELämä on elämää varten annettu
– Se on ihanasti sanottu.

-Särjetty mutta kokoon kasattu Enkeli 85 –