Elämä on kuin solmu, joka ei aukene,

koko ajan vetää minua syvemmälle,

en jaksa enää hengittää, enkä edes elää,

päivä toisensa jälkeen, tuska vaan lisääntyy.

Olen sekoillut, tehnyt tyhmiä valintoja,

mieli ei jaksa keskittyä, ei jaksa ajatella,

pään sisällä huutaa kaaos ja tyhjyys,

mutta ulospäin vain naamio, hymy naamalla.

Välillä itken, hysteerisenä yössä,

kaipaan häntä, joka oli minulle kaikki,

ja vaikka elämä jatkuu, se ei tunnu oikealta,

hänen muistonsa painaa sydäntäni joka hetki.

Jatkan eteenpäin, vaikka en jaksa,

ja ihmiset sanovat: ”Koita jaksaa”,

mutta en ole kone, en ole rautaa,

en jaksa enää uskoa, että se riittää.

Tämä maski, joka peittää tuskani,

se ei ole totuus, se on vain suoja,

en jaksa kuunnella turhia juoruja,

eikä ketään, joka ei edes kuule minua.

Miksi minun pitäisi selittää,

mitä rakastin, mitä tunsin,

hän oli minun, ja minä olin hänen,

vaikka emme olleet täydellisiä,

hän oli silti rakas, joka ei koskaan katoa.

Miten voin auttaa, kun kukaan ei kuuntele,

miksi yrittää puhua jos kukaan ei halua ymmärtää?

Kaikki on sieluni pohjalla,

ja minä vain yritän jaksaa hymyillä,

vaikka sisälläni on vain pimeys ja tuska.

Sinulle rakas Herrani !

Kirjoitan sinulle tänään sydän avoimena ja kiitollisuudesta pakahtuvana.

Mietin meidän yhteistä matkaa kohti nautintoo  ja erityisesti sitä, miten sinä autoit minut kasvamaan ja avautumaan tavalla, jota en koskaan ollut edes osannut toivoa.

Kun tutustuimme, olin hauras, epävarma ja eksyksissä omassa kehossani.

Olin elänyt niin, että olin unohtanut oman nautintoni merkityksen – tai ehkä en ollut koskaan saanut sitä kunnolla edes löytää.

Olin oppinut, että läheisyys oli jotain, jota annetaan toiselle,

ei jotain mitä voi jakaa aidosti molemmin puolin.

Mutta sinä olit toisenlainen.
Sinä katsoit minua kuin olisin kaunis juuri sellaisena kuin olin.

Sinä et vaatinut minulta mitään, vaan opetit minua luottamaan itseeni – ja suhun.

sinä pysähdyit koskettamaan lempeästi, kuunnellen mun kehoa ja sielua,

vaikka ne kuiskivat vielä arasti.

Vuosien varrella me kasvoimme ja opimme yhdessä.

Meidän välille syntyi jotain ainutlaatuista – ei pelkästään fyysistä, vaan syvästi henkistä, eheyttävää ja voimaannuttavaa.

Me opimme toisiamme paljon, mutta samalla me opimme myös itsemme.

se, mitä rakensimme yhdessä, ei ollut vain intohimoa.

Se oli rakkaudellista, turvallista, uudelleen syntyvää elämää.

Minä sain kokea itseni haluttuna, tärkeänä, kuultuna ja nähdyksi.

Ja minä rakastin sitä, että sain antaa sulle nautintoa,

Samalla kun sain itse enemmän kuin koskaan osasin odottaa.

Kiitos, rakas A, että olit mun vierellä sillä matkalla.

Kiitos, että rakastit ehjäksi ne kohdat minussa, jotka olivat rikkoutuneet.

Kiitos, että olit kärsivällinen ja rohkea, että uskalsit nähdä minut – kokonaan.

Rakastan sinua. Aina.