En ole ehtinyt hetkeen kirjoittaa, elämässä on ollut taas paljon kaikkea. Niin iloa kuin surua ja parantumisessa takapakkia. Viimeksi kirjoitin meidän enkeleiden kummeista, heidän erilaisesta merkityksestä meidän elämässä. Nyt kerron viimeisistä tuntemuksista mitä elämä on tuonut mukanaan.

Olen ollut väsynyt ja nukkunut pitkään aamuisin. Ehkä myös hieman ärtyisä ja saanut mm. huimauskohtauksia. Menetin sektiossa 1300ml verta, jonka vuoksi otin tämän jälkeen viikkoja rautalisää mutta verikokeilla todettiin raudanpuuteanemia. Juttelin useamman lääkärin kanssa aiheesta ja pyysin saada suonensisäisesti lisää rautaa, mutta he halusivat että yritän ottaa suun kautta eri valmisteita, vaikka tämä oli aivan turhaa. Olin vain entistä väsyneempi ja vihaisempi, koska yritin kaikin voimin saada apua tuloksetta. Lopulta vihdoin sain lähetteen rautatiputukseen ja pääsinkin juhannusaaton aamuna sinne.

Odottelin polikliniikalle aikaa ja tällä aikaa tulin yhtäkkiä todella kipeäksi. Minulle nousi 39 asteen kuume, joka on itselleni korkea sillä normaali ruumiinlämpöni on 35 astetta. Menin kela-taksilla ensiapuun, sillä en olisi pystynyt itse siinä kunnossa ajamaan. Tulehdusarvot+ leukosyytit olivat korkeat ja minulle alettiin tiputtamaan suonensisäisesti antibioottia. Lääkäri kertoi, etten pääsisi hetkeen kotiin korkean leukosyyttiarvon takia, vaan antibiottia pitäisi antaa 4 kertaa vuorokaudessa sairaalassa.
Se hetki tuntui äkillisesti raskaalta. Mieleen tuli niin selkeästi ajat, kun olin ollut juuri huhtikuussa yhteensä 8 yötä sairaalassa osastolla, niistä 4 päivää ilman miestä.
Ne hetket olivat todennäköisesti raskaita sillä vieressä oli vastasyntyneiden teho-osasto jossa meidän pojat olivat hoidossa 1-2 vuorokauden ajan. Tämä uusi tieto ahdisti sen vuoksi, että en ollut käynyt hetkeen poikien haudalla. Olimme olleet edellisenä viikonloppuna Kouvolassa katsomassa ralleja. Tarkemmissa verikokeissa kuitenkin selvisi että sormenpäästä otettu verikoketulos osoittautui liian korkeaksi ja pääsin kotiin jatkamaan suun kautta otettavaa antibioottikuuria. Korkean kuumeen vuoksi jouduin lepäämään muutaman päivän kotona ja se tuntui raskaalta. En saanut tehdä lähes mitään vaan minun täytyi levätä. Erilaiset ajatukset pyörivät liikaa päässä ja tuntui kuin olisin ollut vankina omassa kodissa, koska en päässyt käymään meidän pienten haudalla. Lähdin sinne kuitenkin heti muutaman päivän kuluttua, kun olo parani hieman.

Olen yleensä käynyt haudalla ihan hetken… sytyttänyt kynttilät, kastellut kukat ja lähtenyt hetken päästä takaisin. Tämä käynti oli kuitenkin aivan erilainen kuin ennen, vietin haudalla yli tunnin. Katsellen, miettien, surren, poikia kaivaten. Päässä pyöri monenlaisia ajatuksia. Silloin laskettuun aikaan olisi pitänyt olla vielä 8 viikkoa ja pojat olivat olleet poissa jo 9 viikkoa.

Päivät ovat menneet onneksi nopeasti parantumisen jälkeen. Olen nähnyt kavereita ja viettänyt aikaa heidän kanssaan. Kotonakin on ollut mukava olla, kun saa tehdä vapaasti kaikkea. Muutama päivä sitten vietimme juhannusta perheen kesken mökillä sekä myös meidän kavereiden/poikien kummien kanssa.

Eilen kävimme myös mieheni kanssa poikien haudalla sytyttämässä kynttilät. Välillä on vaikea ymmärtää kuinka suru ja kaipaus voi olla yhtäaikaa niin kaunista.

On tärkeää, että on ihmisiä joiden kanssa iloita ja surra. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja ne voivat muuttua myös useita kertoja päivän aikana. Nautitaan ja iloitaan pienistä asioista, aina hetki kerrallaan. Koskaan ei tiedä mitä elämä antaa ja mitä se ottaa. Toivotaan vielä useita lämpimiä kesäpäiviä, joista itse ainakin saan voimaa ja iloa.