Mitä ikinä teetkään, lue tämä kaikki kronologisessa järjestyksessä

Päässä soi: Chris Isaak – Wicked Game

En ole koskaan ollut mikään kova päiväkirjanpitäjä. Minulla on ollut useita yrityksiä, mutta ne ovat kaatuneet viimeistään silloin, kun edellisiltana murrosikäisen hormonienhajuisessa paatoksessa kirjoitettu teksti on alkanut hävettää. Ensin on revitty sivut ja lopuksi hävitetty koko kirja. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Enää en ole teini, joten ostin kaupasta varmuuden vuoksi tyylikkään ja aikuismaisen mustakantisen muistikirjan ja ihan uuden kynän, koska jos niillä ei kirjoittaminen sujuisi, ei se sujuisi sitten millään. Muistikirja on nyt lojunut lehtikasan keskellä pitkälti toista kuukautta ja uuden kynän muste on loppunut ihan muiden tuherusten merkeissä. Ei minusta ole kirjoittamaan päiväkirjaa, ainakaan niin kuin se mielletään. Kansien väliin sidottu päiväkirja on hirveän henkilökohtainen. Siellä on asioita, joita haluaisin käydä jonkun kanssa läpi, mutta joita kukaan ei saa missään nimessä lukea, koska hän tietäisi, että se kaikki on juuri minun kirjoittamaani. Liian henkilökohtaista. Liian lähellä.

Siispä aloin bloggaamaan. En ensimmäistä kertaa elämässäni, tosin. Joskus blogien kulta-aikaan kirjoittelin enemmänkin. Aktiivisesti, postausta toisen jälkeen suunnitellen. Otin kuvia ja hioin blogin ulkoasua. Jaoin joka kanavassa, ärsytin ihmisiä ajatuksillani ja ehkä jopa annoin vertaistukea. Se jäi, koska ei ollut enää aikaa. Aikaa ei ole juuri nytkään, mutta kirjoittamisen tarve on suuri. Ja on tämä halvempaa kuin terapia.

Mutta mitä ikinä teetkään, älä hypi tekstistä toiseen. Vaikka suurin osa postauksista tulee todennäköisesti olemaan jonkinlaista ajatuksenvirtaa, on blogin kuitenkin tarkoitus toimia päiväkirjana ja ajatuksieni selkeyttäjänä. Uskon, että niistä saa ulkopuolisenakin enemmän irti, kun pysyy mukana kerronnassa. ”Kerronnassa”. En lupaa, ettenkö saattaisi poistaa tätä huomenna. Selvästi se pieni teini minussa vielä asuu.

Kaikki alkoi ikäkriisistä

Pakottava tunne kirjoittaa alkoi viime syntymäpäiväni nurkilla. Elämässä kaikki on hyvin ja päällisin puolin ihanaa. Kurkulla on kuitenkin pitkään ollut kuristava tunne ja syntymäpäivänäni se jotenkin eskaloitui.

Oikeastaan koko homma alkoi jo viime talvena. Varasin tatuointiajan, vähän ex tempore, ja lopulta otinkin ihooni ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kuvan. Olen leikitellyt ajatuksella ennenkin, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen ajattelin, että olen sellaiseen liian vanha ja oikeastaan enää tässä vaiheessa ei ole mitään järkeä ottaa tatuointia, kun ei sellaista ole tullut otettua nuorempanakaan. Siinä neulan alla ehti miettiä kaikenlaista. Olenko sellainen henkilö, ihminen, joka ajattelin olevani? Tavallinen, ikääntyvä, vähän harmaa arjen puurtaja, joka hoitaa kodin, lapset ja työn, käy harrastamassa kerran tai kaksi viikossa, selaa iltaisin sosiaalista mediaa sängyssä ja syö salaa pari palaa suklaata.

Se ajatus muhi pitkään ja oli vasta lopun alkua. Huomasin miettiväni enemmän pinnallisempia asioita, kuten miten haluaisin pukeutua ja miltä haluaisin näyttää. Hengareissa roikkuvat äiti-tunikat eivät tuntuneet enää jotenkin omilta. Vuosia vanhat imetysliivit alkoivat ärsyttää. Samalla tunsin syyllisyyttä siitä, että hypistelin kaupassa pitsirintaliivejä tai haaveilin ostavani uuden näyttävän neuleen, kun syksykin kohta tulee ja pitäisi ostaa kasa kuravaatteita ja välikausihaalareita, tai kun suunnittelin meneväni ystäväni luokse viinille, vaikka joutuisinkin sitten jäädä pois lapsen harrastuksesta. En ole vuosikymmeneen juuri miettinyt itseäni. Että mitä minä haluan tai tarvitsen. Varmaan jokainen äiti voi tähän samaistua. Prioriteetit muuttuvat lapsen synnyttyä. Itsellä ne vaan muttuivat todella, todella aikaisin. Ainakin siltä tuntuu nyt.

Ja siihen syntymäpäivään. Ihana, hauska ja hyvin viaton ilta päätyi pilkun jälkeiseen suudelmaan. Ja toiseen. Ja kolmanteen. Ihaniin, hauskoihin, kuumiin ja vähän myös humalaisiin suudelmiin, jotka olisivat aivan hyvin voineet päättyä sänkyyn, ja joista menin lopulta sellaiseen paniikkiin, että jouduin muutamaa päivä myöhemmin pahoittelemaan omaa reaktiotani suudelmien toiselle osapuolelle. Paniikille oli toki syynsä, naimisissa oleva nainen kun olen, enkä suinkaan suudellut omaa aviopuolisoani. Eikä hän omaansa.

Älä tuomitse paljoa

En ole kertonut suudelmista kotona ja se tekee minusta kamalan ihmisen. Tiedän. En ole kertonut niistä siksi, että taustalla on pitkään väljähtynyt parisuhde, jossa olemme jumittuneet jonkinlaiselle kumppanuuskaveruuden tasolle. Olemme puhuneet ja puhuneet, mutta kipinää ei oikein enää arjessa löydy. Olemme liian mukavuudenhaluisia ja varmaan molemmat pääsääntöisesti kierolla tavalla tyytyväisiä tähän tilanteeseen. En ole kertonut niistä siksi, etten vielä itsekään tiedä mitä ne minulle merkitsevät, enkä halua satuttaa turhaan. Myönnän kyllä, että tämä henkilö, olkoon hänen nimensä nyt vaikka Beckham (koska David Beckham oli teiniaikojeni ihastus ja toisaalta minulla on tässä tämä ikäkriisi, joten nimi on mielestäni oikein kuvaava), pyörii mielessäni päivittäin. Yritän etsiä hänelle ja tapahtuneelle jotain merkitystä. Olin ja olen aivan järjettömän imarreltu siitä huomiosta ja kosketuksesta. Siis miten joku voi vielä haluta minuakin? Olenko hyvännäköinen? Tai hauska? Ehkä seksikäs? Tuntuu, että tässä vuosien saatossa naiseus on hävinnyt ja minusta on tullut vain äiti. En muista koska olisin viimeksi suudellut. Mutta nämä suudelmat muistan kyllä ikuisesti.

Sittemmin olen ostanut ne pitsiliivit ja sen upean villapaidan, hankkinut lävistyksen hyvin henkilökohtaiseen paikkaan ja opetellut sokeroimaan sääreni. Otin käyttöön 15-vuotiaana käyttämäni hajuveden (Laura Biagiottin Lauran). Tuoksu on nostalginen, mutta samalla tuntuu nuorentavan minua. Vanhat kulahtaneet t-paidat heitin tekstiilijätteeseen ja meikkipussi avautuu joka aamu. Minusta on tullut aktiivisempi, pirteämpi ja iloisempi, ja vaikka nämä kaikki ovat toki positiivisia asioita, kalvaa asia taustalla aina silloin tällöin. Ja ehkä niin kuuluukin.

Samalla olen päättänyt, että ei tämä voi jatkua näin. Olen ollut hukkumaisillani arkeen ja ansaitsen myös olla vähän oma itseni, mutta en tois(t)en kustannuksella. En tiedä miten tämä tarina päättyy, mutta nyt se alkaa.