Heinäkuinen päivä

Elettiin Heinäkuuta 2010 kun lähdettiin ystävien kanssa iltarientoihin, olinhan minä juuri eronnut eli hyvä syy vetää pää täyteen ja hukuttaa murheet viinaan (eiväthän ne huku) ja tanssia jalat rakoille, jossa samassa katsastaa mies tarjonta:D 

Sieltähän se komea noin kaksi metriä pitkä, tumma ja tulinen mies saapui ja vei jalat alta tälläiseltä juuri jätetyltä yksinäiseltä nuorelta naiselta, voi sitä tunnetta kun hän pyöritti minut tanssilattialla pyörryksiin 🙂 

Aika kului… 

Me tapailimme, pussailimme ja no tiedätte varmaan… Ei aikaakaan kun plussasin kaverini vessassa. Siinä hetkessä oli hymyä, hikeä ja kyyneleitä kun mietin mitä tehdä tai mitä miettimistä siinä oli olinhan minä aina unelmoinut lapsesta ja ollut sitä mieltä että jos raskaaksi tulen niin abortti on aivan nounou. 

Raskaus sujui hyvin ja odotellusti, olin lempeä ja mielestäni maailman kaunein suuren mahani kanssa. Kannoin tämän pienen ihmeen vatsassani ylpeänä nokka pystyssä loppuun asti kunnes keväällä 2011 lähdin sairaalaan ponnistamaan tämän pienen ihanuuden maailmaan, elämäni onnellisin päivä! 🙂

Kevät vaihtui kesäksi ja kesä jälleen syksyksi, siihen asti olimme eläneet lähes normaalia perhe elämää, kunnes tämä lapsen isä alkoi muuttua… 

Isänpäivä 2011 hän pahoinpiteli minut, hän lähti ulkomaille, hän palasi jälleen luoksemme ja taas lähti pois. Pääsimme elämässämme kevääseen 2012. 

Jatkoimme edelleen suhdetta, mutta se oli kaukosuhde. 

Juhannus, se ilon ja onnen aika minulle tulee puhelu ja istun vanhempieni rappusilla 

”Sinun ei tarvitse odottaa mua enää, kun mun isä ja mummu ja nää on nyt sitä mieltä et mun on aika mennä naimisiin ja sä et kelpaa…” 

Itkin, vapisin ja mietin.

Yritin. 

Elokuussa mieheni oli jo kihloissa uuden naisensa kanssa tai eihän hän enää ollut minun vaan jonku muun. 

Syksyllä 2012 hän oli taas täälläpäin ja näki lasta kaksi kertaa kunnes hävisi ilmoittamatta mitään.

Kesä 2013 hän meni uusiin naimisiin, toi vaimonsa Suomeen ja lasta ei halua enään nähdäkään. 

Ai niin ja mitä minuun tulee, minä olen vaan minä ja elämme lapsen kanssa suht normaalia elämää. Minä olen kotiäiti, joka on kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka tiedän miltä tuntuu tulla jätetyksi, tiedän myös miten ponnistaa ylös ja kuinka paljon olen tehnyt töitä elämämme eteen, mutta kuka sitä ei tekisi raikkampansa tähden..? 

Luottamus muihin minulta on hävinnyt. 

Mutta minulla on aivan mahtavat ystävät, äiti, isä sekä sisarukset ja tietenkin elämäni hedelmä minun rakkain, LAPSENI! <3 

<3 Rakkaudella mami <3