Yksin

Luksusaikaa, yksin kehitysvammaisen tyttäreni kanssa. Pojat lähtivät mummolaan. Koska takana on järkyttävän raskas viikko, vietän tämän ajan kuuntelemalla nyyhkymusiikkia. Voinpa kerrankin itkeä rauhassa. 

”Niin kaikki ohikiitävää…” Muistan kun kuuntelin samaa nuorena kotipihassani. Nojasin koivun runkoon, tuuli leikki hiuksillani. Kuvittelin, että asiani olivat silloin vaikeita. Mikäs siinä vaikeaa oli:  olin raskaana, vaikka olin juuri aikonut erota. 

En sitten eronnut. Sain lapsen ja päätin, että tämä onnistuu. (Virhe!) Sain pari muutakin lasta. Monta muutakin kertaa totesin, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Aina päätin, että kun yritän vielä enemmän, tämä onnistuu. (Virheitä kaikki!) Vasta kun puolisoni alkoi kohdella esikoistamme samoin kuin minua, totesin, että ei onnistu. Ei.

Tässä minä nyt istun. Yksin. Mietin, olisiko tämän elämän voinut elää toisinkin. Olisivatko jotkin muut valinnat voineet estää tämän yksinäisyyden? Jos olisin jo aiemmin ottanut elämän omiin käsiini, enkä vain kuvitellut, että kaikki muuttuu paremmaksi, olisiko minulla tänä perjantai-iltana joku juttukaveri? En tiedä. Onneksi on kissat, tytär ja vegejäätelöä!

”Mitä toivot, että jää, kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää?” Nuorena toivoin paljonkin. Kaikkea hienoa ja ylevää. Nyt en toivo mitään. Tiedän, että jäljelle jää kunnan sosiaali- ja sivistystoimeen muistot kiukkuisesta eukosta, joka vaati lakien noudattamista. Lisäksi jäljelle jää yhteiskunnan huollettavaksi kehitysvammainen tytär ja pari poikaa. Ja nurkkiin jää kasa muumikuppeja, joita joskus keräsin, enkä jaksa myydä pois. Siinäpä se. Näillä ansioilla ei suurnaiseksi päästä.