Pimeässä luuraavat villit
Viime syksynä sain kuulla, että olen vaarassa tulla raiskatuksi omassa asuinlähiössäni.
On pimeä ja sateinen marraskuun ilta. Minä, valkoinen nainen, ja valkoinen aviomieheni, soitamme taksin. Olemme lähdössä aasialaiseen ravintolaan juhlistamaan yksivuotishääpäiväämme. Suljemme rivitaloasuntomme oven, käärimme hameenhelmamme ja puvunkauluksemme taksin takapenkille.
Taksikuski, neljissäkymmenissä oleva valkoinen mies, tervehtii, kääntää auton ja kurvaa tielle. On hetken hiljaista.
”Onpa pimeä tää teidän asuinalue.”
Mumisemme jotain: niin, voisi täällä enemmänkin olla katulamppuja.
”Aatelkaa, jos joku maahanmuuttaja tulis ja raiskais. On se kyllä, mitä kaikkea valkoiset naiset saa täällä kokea.”
Hiljaisuudesta tulee niin syvä, että se kasvaa seinäksi etu- ja takapenkin väliin. Minä en saa suutani auki. Mieheni ei saa suutaan auki. Pöyristykseltä, ihmetykseltä. Sydän tykyttää ja suu kuivuu.
Samalla tulen miettineeksi, johtuuko kaikki siitä, että nousimme autoon rauhalliselta rivitaloalueelta, poikkeuksellisesti juhlavaatteet päällä. Jos kuski olisi profiloinut meidät opiskelijoiksi, olisiko hän ehkä pitänyt suunsa kiinni?
Perillä pyydämme ja saamme alennusta matkasta ja otamme kuskin nimen ja rekisterinumeron ylös.
”Ei nyt pienestä tartte suuttua. Täällä on mielipiteenvapaus.”
Vielä sisällä ravintolassakin kiehuttaa, muttei pelosta, vaan suuttumuksesta.
Onneksi kerta oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa, kun olen henkilökohtaisesti törmännyt vastaavaan öläykseen. Jotain tuo tapaus silti kertoo, koska taksikuski, palveluammattilainen, koki oikeudekseen laukoa, mitä laukoi. Vieläpä kahdelle ventovieraalle, joiden hän näki viettävän juhlapäivää. Jollain tasolla hän ajatteli saavansa vastakaikua. Voin sanoa, että maahanmuuttajien raiskaustilastot olivat ehkä viimeinen asia, mitä olisimme tuona hetkenä tahtoneet ajatella.
Myös toppuuttelu kiehutti. Ei tarvitse pienestä suuttua! Ensin lauotaan sydäntä lähellä oleva vakaumus parille tuntemattomalle, jotka sattuvat kohdalle, ja kun siltä puolelta kuuluu vastareaktio, otetaan sanottu takaisin. Mitätöidään, ei uskalleta seistä omien sanojen takana loppuun asti.
En usko, että pari vuotta sitten vastaavaa olisi tapahtunut. Jokin on kiristynyt, ja paljon. Maahanmuuttokeskustelu on tunkeutunut kaikkialle liian nopeasti. Liian moni on sekoittanut lusikkansa soppaan, myös ne, joilla ei ole mitään kosketuspintaa aiheeseen. Suomalaiset on pingotettu niin äärimmilleen, että yksi ainoa Ei-kantasuomalainen-teki-sitä-ja-tätä -uutinen saa meidät räjähtämään.
Maahanmuuttajien ja kantaväestön välinen kuilu kasvaa ja kasvaa. Kuten historiasta tiedetään, stereotypisointi ja mukatotuudet muuttuvat sitä tärkeämmiksi, mitä kauempana niiden ”toisten” mielletään olevan ”meistä”. Ja väärinkäsitysten ketju vain syvenee.
Kolmanneksi suututti se, kuinka etuoikeutettuja me, team valkoinen aviovaimo ja -mies, olimme, tuossa tilanteessa. Meidän suurin huolenaiheemme oli se, että jouduimme rasittamaan korviamme kymmenen minuuttia rasistisella puheella.
Omassa kuplassamme emme välttämättä kertaakaan elämässämme saa kokea sitä, miltä tuntuu, kun tulee alennetuksi melkein eläimen tasolle. Villiksi, joka luuraa talojen pimeillä takapihoilla, valmiina iskemään ensimmäiseen valkoiseen sääriluuhun.
Neljänneksi suututti se, ettei taksikuskia oikeasti huolettanut minun tai kenenkään muunkaan valkoisen naisen raiskatuksi tuleminen. Argumentti oli puhtaasti itsekkäisiin tarkoituksiin rakennettu lyömäase (tästä aiheesta erinomainen teksti täältä).
Minä tahdon määritellä itse, milloin ja mistä syistä minun pitää pelätä pimeitä asuinlähiöitä.
Minun lähiöni on turvallinen, eikä sinne tarvita enää yhtäkään katulamppua.