Uljas uusi fitness-kroppani

”Kuka enää haluaa olla laiha? Nyt kasvatetaan lihaksia!”

Lihastouhotukselta ei ole viime aikoina voinut välttyä. Ei, vaikka naistenlehdet eivät kuuluisikaan omaan vakiolukemistoon. Uudet otsikot huutavat lupauksia paremmasta elämästä, jonka saa suurempien muskelien sivuvaikutuksena. Ei enää sisäreisinitkutusta laitteessa! Tervetuloa levytanko, tervetuloa vahvuus!

Lihastrendissä on paljon hyvää. Kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi terveempää tavoitella 50 kilon penkkitulosta kuin 50 senttimetrin rakoa reisien väliin. Etteikö kannattaisi valita proteiinirahka sen sijaan, ettei syö ollenkaan.

Muskelimuoti on kuitenkin pohjimmiltaan petollinen: se naamioi itsensä hyvinvoinniksi, vaikka se on todellisuudessa yhtä rajoittavaa kuin laihuusihanne. Miesten adoniskompleksi, pakkomielteinen lihaksikkuuden tavoittelu, tunnustetaan jo sairaudeksi. Naisten maailmassa sama ilmiö onkin vain tervettä, mukavasti sukupuolirooleja tuulettavaa elämäntaparemonttia.

Kun ruumiinrakenteesta tehdään muoti-ilmiö, siitä tulee samalla kaupallista hetken huumaa, jolla markkinoidaan karppaajan leipiä ja tehojumppia. Harva maijameikäläinen ihannoi kehonrakentajan fysiikkaa. Olennaista on se, että trendit tyrkyttävät aina kapeaa ihannetta, eli jotain, jonka saavuttaminen vaatii joskus rankkojakin elämänmuutoksia. Fitness-lehden timmi kansikuvanainen on meistä valtaosalle yhtä saavuttamatonta kuin luiseva laihuus tai täydellinen tiimalasivartalo.

Kun sairastuin syömishäiriöön, halusin olla ohut kuin catwalk-malli, urheilullisuudesta ei niin väliä. Anorektikon ihannekroppa on kuin muotikuva, jonka ei ole tarkoituskaan liikkua vaan näyttää hauraalta. Kun sitten toipumiseni lähti käyntiin ja painoni nousuun, innostuin treenatusta timmiydestä. Touhotin valaistumistani kaikille, joille nelijakoisen saliohjelmani suunnittelemiselta ehdin.

Vaan kun en tuolloin ymmärtänyt, että olin vain korvannut rajoitteen toisella samanmoisella, kanavoinut lihomisen pelon uudenlaiseen oireiluun. Olin tehnyt sairaudestani salonkikelpoisen. Fyysisesti olin ehkä terveempi, henkisesti en.

En usko maailmaan, jossa ei ole kauneusihanteita. En myöskään usko siihen, että monikaan seuraisi lihaskulttia kovin kirjaimellisesti. Sen sijaan uskon siihen, että on julmaa valjastaa oma keho muoti-ilmiön tarkoituksiin. Kaikki viestit, jotka kehottavat muokkaamaan omasta kropasta jotain muuta kuin mitä se on, ovat polttoainetta epävarmuudelle ja huonolle itsetunnolle. Oma pääkoppani on tervehtynyt vasta, kun olen alkanut oivaltaa, ettei tarvitse olla laiha, muodokas eikä edes timmi. Liikunnallisuus ja energisyys on aina tavoittelemisen arvoista, kunhan sen tekee omilla, ei trendien sanelemilla ehdoilla.

Täysin tyytyväinen olen vasta, kun naistenlehtiotsikko jonain päivänä lupaa:

”Kuka enää haluaa muokata kroppaansa? Nyt ihaillaan luojan luomaa!”