Kaksi tuntia Intiassa = pulssi kaksisataa

 

Torstai 23. elokuuta, kello 6:30 aamulla, 30 celsiusastetta. Indira Gandhin lentokentän ympärillä leijuu supisuomalaista saunaa muistuttava, painostava sumu, jota säestävät lian haju ja autojen korviariipivä kilpatööttäily.

Viisumipisteellä ei ole jonoa, mutta työntekijöitä tiskin takana on noin neljä. Yksi kaivaa kynnenalusia, toinen pyörittelee kynää, kolmas nojailee. Neljännen puuhista ei ota selvää. Hänelle ajanvietteestä käy äänekäs röyhtäily.

Emme ole hankkineet etukäteen viisumeita kymmenen päivän Rajasthanin kierroksellemme. Matkailufoorumeilta olemme lukeneet hienosta etuudesta: suomalaiset kuuluvat siihen kansallisuuksien vähemmistöön, joka voi hankkia on arrival –viisumin lentokentältä vasta Intiaan saavuttaessa. 

”Viisumilomakkeen täyttäminen on ihan helppoa, se vie vain viisi minuuttia!” vahvisti brittimies foorumilla ja sai minut vakuuttumaan. 

Me olemme seisoneet tiskillä kohta puolitoista tuntia.

Ensin joudumme odottelemaan, koska viisumipisteellä ei ole kyniä. Olisi pitänyt olla omat. No, voitteko lainata kynää? Emme. Löydän lyijykynänpätkän taskustani ja täytän etupuolen. Lyijykynä, nou-nou. Pitää olla kuulakärki. 

Matkatavaramme seisovat linjastolla emmekä pääse hakemaan niitä, ennen kuin viisumit ovat valmiit. 

Lopulta yksi luovuttaa raskaasti huoaten oman kynänsä, jota käytämme vuorotellen. Palautamme lomakkeet ja kynät. Tuo kohta pitää vielä täyttää. Öö, te veitte meiltä kynän. Teillä pitäisi olla omat. Mutta kun… Hohhoijaa, ottakaa sitten.  

Täytämme tyhjät kohdat, palautamme lomakkeet. Sama juttu: tuo pitää vielä täyttää. Mutta te veitte taas kynät. Ei meillä ole lainata. Uudestaan ja uudestaan. Pyöritys muistuttaa farssia, itkettää ja naurattaa.

Kaiuttimista raikaavat kuulutukset hindiksi ja broken englishiksi, joskus molemmilla kielillä yhtaikaa. Koskee varmaankin rinkkojamme.

Sydän tykyttää kurkussa. Olen lukenut, että Intiassa pitää hymyillä, hymyillä, hymyillä, mutta vaikeaksi käy. Varsinkin, kun tuskin olemme ummistaneet jännityksensekaisia silmiämme lentokoneessa ja täyteen tulee kohta vuorokausi valvomista. 

Tiskille ilmestyy ympärilleen pälyilevä mies, jolla on yllään puku, muttei työasua. Hän supisee mieheni korvaan jotain käsittämätöntä. ”Anteeksi mitä?” mieheni kysyy tarkennusta. Pukuheppu katsoo häntä merkitsevästi ja häipyy mitään muuta virkkamatta. Matkaopas? Sutenööri? Palkkatappaja? Intiassa ei voi tietää. 

Viisumi maksaa 3800 rupiaa. Maksan viisisatasilla, mutta ne eivät kelpaa. Iso raha. Huono raha. Vaihdan osan satasiin. Jos pulittaisimme parisataa ekstraa, palvelu ehkä toimisi tehokkaammin. Ehkä saisimme omat kynät.

Se neljäs, röyhtäilijä, alkaa puuhata sottaisen muistikirjan kanssa. Kohta tajuamme, että hän raaputtaa jokaisen antamamme setelin sarjanumeron ylös, käsin. 

Viimein, viimein, passeihimme lyödään leima. Juoksemme täyttä päätä linjastoille. 

Ne ovat tyhjät.

Maksimipulssi saavutettu. Onneksi voi kirota suomeksi, eikä kukaan ymmärrä. Hindiksikin manaisin, jos osaisin. Ei luoja, ne on varastettu!

Lentokenttävirkailija osoittaa kauemmas eteenpäin. Siellä rinkkamme nojaavat nätisti toisiaan vasten, kaikki on tallella. Emme ole päässeet vielä edes lentokentältä, mutta kriiseilyä ja kriiseistä toipumista on jo nyt kuukauden reissun edestä. 

Pihalla monsuunin kostea kuumuus lävähtää vasten kasvoja. Vastassa seisoo kuskimme, joka pitelee kylttiä: 

Mr. Jenni Peltola.