Ajattele tyhmästi, tee viisaasti (ja syö se muffinssi)
Mitä ajattelit, kun katsoit tänään ensimmäisen kerran peiliin? Soimasitko itseäsi laihduttamattomista jenkoista tai hiomattomista appelsiineista? Vai puhuitko itsellesi sallivasti? Ehkä sittenkin mietit vain, että pitäisi tuokin hammastahnaroiske pyyhkäistä pois?
Itsensä soimaamista pisti tänään miettimään Eeva Kolun mainio teksti Ihmiskokeen tulos: Liha ei tottele kuria, vaan hellyyttä. Siinä Eeva jakaa viisaan oivalluksen siitä, kuinka hiljainen itsensä arvostaminen ajaa hyviin valintoihin paljon varmemmin kuin reisiläskien haukkuminen.
Saman ihmiskokeen olen tehnyt, tai ainakin yrittänyt tehdä, myös itselläni. Tulosta on syntynyt sen verran, että minuakin nykyään välillä ärsyttää kuunnella naisporukoiden keskinäistä vatsamakkaroiden taivastelua.
En kuitenkaan haluaisi ärsyyntyä. Haluaisin olla empaattinen. Toisaalta ärsytys on luonnollinen reaktio: miksi haluaisin enää kuunnella sanoja, joista olen itse niin suurella vaivalla opetellut pois.
Eeva Kolu kehottaa torppaamaan itsevihapuheen alkuunsa. Ei tarvita imeliä kauneusmantroja, vaan hyvä, jopa kaunis olo tulee myöhemmin kuin itsestään. Kunhan vain lakkaa puhumasta pahaa itsestään nyt heti. Juuri niin pitääkin tehdä.
Haluaisin vielä jatkaa Eevan ajatusta asialla, joka minua huolettaa. En ole voinut välttyä huomaamasta, kuinka usein itsensähaukkujien paraneminen käynnistyy aivan väärästä päästä. Nimittäin niin, että haukkumista hoidetaan haukkumalla itseä siitä, että on juuri haukuttu itseä.
Typerää pilata elämänsä tällaisilla ajatuksilla! Miksen mä osaa ajatella järkevästi? Mistä näitä ajatuksia oikein tulee?
Huomaatko? Vaikuttaa päällisin puolin hyvältä idealta: kun tarpeeksi monta kertaa toistan itselleni, kuinka typeriä ajatukseni olivat, tilalle tulevat viisaammat ajatukset. Sitten olen onnellinen.
Nyt seuraa kuitenkin toinen tärkeä oivallus: itsevihapuhetta ei voi lopettaa itsevihapuheella.
Typeräähän se on, että pilaa elämänsä ulkonäkökeskeisyydellä. Välillä tekee ihan hyvää, että joku tekee reisiläskien itkemisestä naurunalaisen asian. Mutta jos yrittää torpata vuosikausia aivonesteissä kiertäneet itseviha-ajatuksensa haukkumalla niitä tyhjänpäiväisiksi, kierre pahimmillaan vain syvenee. Aivan kuin yrittäisi parantua alkoholismista huikkaamalla pirtua ja toivomalla, että pahoinvointi saisi katumaan juomista. Vaikka kuinka järjellä ymmärtäisi ajatuksensa tai tekonsa typeriksi, ajatukset ovat joka tapauksessa riipaisevan todellisia, minun ajatuksiani. Eikä omia ajatuksiaan voi tutkitusti edes kieltää, vaan kieltäminen saa vain takertumaan ajatukseen entistä tiukemmin.
Mikä sitten on oikea keino päästä itseinhoisista ajatuksia? Ainakin oman keinoni voin kertoa. Tässä se nyt tulee: tyhmiltäkin tuntuvat ajatukset pitää hyväksyä. Jos alan taivastella ajatusteni typeryyttä, annan niille vain tarpeetonta huomiota. Ja samalla tulen tehneeksi päätelmän, että olen itse typerä, koska ajatukseni kerran ovat.
Ei näin. Pikemminkin niin, että ajatukset tulevat ja menevät, enkä minä ole yhtä kuin ajatukseni.
Tuli mieleen toinenkin tähän liittyvä asia. Itseinhoa voi ruokkia myös kohteliaisuuksilla, jos ne keskittyvät aina kropan kokoon ja muotoon. Voiku sulla on hoikat reidet! Mihin puolet susta on kadonnut?
Mukavia sanoja, joilla tuotetaan mukavia ajatuksia. Mutta mitä päättelee ihminen, joka on koko ikänsä saanut kuulla tällaisia kommentteja, mutta jonka ruumiinrakenne syystä tai toisesta myöhemmin muuttuu erilaiseksi? Onko hän tyytyväinen itseensä, vain onko hän sen sijaan oppinut määrittämään itseään ihmisenä ruumiinrakenteensa kautta? Riippuu ihmisen itsevarmuudesta ja herkkyydestä.
Kehotan Eeva Kolun tapaan lupumaan sinnikkäästi itsehaukuista, edes pieneksi hetkeksi. Kehotan myös hyväksymään ne ns. typerätkin ajatukset ja antamaan niiden mennä omalla painollaan.
Kehotan myös valikoimaan kohteliaisuudet niin, että ne eivät toistuvasti keskity asioihin, joiden saavuttamiseksi pitää jollain tavalla muuttaa itseään. On ystävällistä kehaista ylipainoista laihisprojektilaista hoikistumisesta, mutta tätäkin ystävää olisi hyvä muistuttaa siitä, että tämä on kaunis jo ihan sellaisenaan. Niin kuin Eeva viisaasti toteaa: onnellisesta kynäniskasta tulee paljon varmemmin lihaskimppu kuin onnettomasta kynäniskasta. Totta tosiaan.
En nyt millään muista, mistä tämän mietteen luin. Se on kuitenkin niin osuva, että kehotan jokaista käymään ajatusleikin mielessään:
”Jos kehosi ei tästä hetkestä lähtien enää koskaan muuttuisi mihinkään suuntaan – ei lihoisi, ei laihtuisi, ei nuorenisi, ei vanhenisi – niin millä tavalla alkaisit hoitaa itseäsi?”
Niin, millä tavalla? Tekisitkö parempia valintoja? Olisitko ystävällisempi itsellesi?
Tarvitseeko oikeastaan edes odottaa ihmettä, vai voisitko alkaa toteuttaa ajatusleikkiä jo tänään?