Älä kerro, kuvastin

 

Vähän ennen joulua poistin Facebookista muutamaksi viikoksi kaikki profiilikuvani. Pari tuttuani tuli tuolloin ihmettelemään, miksi. Koska taustalla oli tärkeä syy, miksipä en kirjoittaisi siitä.

Teini-ikäisenä, reilut kymmenen vuotta sitten, minulle puhkesi ruumiinkuvan häiriö. Onnekseni vaiva on nykyään lievä eikä se haittaa sosiaalista elämääni. Vaikka en tavallisena päivänä osaa edelleenkään nähdä ulkonäössäni hyvää, olen oppinut arvostamaan monia muita ominaisuuksia itsessäni.

Ruumiinkuvan häiriö (myös BDD eli Body Dysmorphic Disorder) tarkoittaa pakkomielteistä suhtautumista johonkin oman ulkonäön ”virheeseen” tai ulkonäköön kokonaisuudessaan. Usein tuo virhe on ulkopuolisten näkökulmasta olematon, mutta BDD:tä sairastavan silmissä se kasvaa elämää haittaavaksi.

Usein tuntuu, ettei tällaisesta aiheesta saisi puhua. Mittailla nyt peilistä oman nenän tai suun tai leuankärjen muotoa ja sitten vielä julistaa fiksaatiotaan julkisesti. Miksi sitten kirjoitan nyt?

Syy on täsmälleen sama kuin se, jonka vuoksi en vuosikausiin uskaltanut: häpeä.

Häpesin ajatuksiani vuosikausia. Syytin itseäni turhamaisuudesta ja pinnallisuudesta. Ehkä vieläkin enemmän pelkäsin muiden reaktioita, jos kertoisin ajatuksistani. Kasva aikuiseksi ja hanki oikeita ongelmia!

Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, että häpeä ei johda mihinkään. Se vain moninkertaistaa ongelman. BDD ei ole turhamaisuutta eikä pinnallisuuta, sillä kukaan ei valitse itselleen elämää haittaavia pakkomielteitä. Ongelmien asettaminen mittasuhteisiinsa toki auttaa, mutta kukaan ei parane BDD:stä vain miettimällä kyynel silmäkulmassa Afrikan lasten nälkää.

Minun BDD:ni rajautuu kasvoihin. Ensimmäiset oireet olen paikantanut ala-asteelle. Löysin hetki sitten vanhan päiväkirjan, johon olin kirjoittanut 12-vuotiaana: Kenenkään tämännäköisen ei olisi pitänyt edes syntyä. Muistan myös neljännen luokan luokkakuvaukset, joissa otatin itsestäni ylimääräisen seepiakuvan. Kun marssin kuvaajan eteen, pyörittelin mielessäni, mitä luokkakaverit oikein ajattelevat. Tämän näköinen tilaa itsestään ylimääräisen kuvan? Mitä se oikein luulee itsestään?

Usein ulkonäkökompleksit kumpuavat koulukiusaamisesta tai muista traumoista, mutta minua ei kiusattu kovin rankasti. Tosin hörökorviani nimiteltiin yhtä jättimäisiksi kuin Dumbolla ja teini-iän kynnyksellä piikiteltiin aknesta. Yleisurheilukerhossa pari tyttöä nimitteli minua jatkuvasti lehmän näköiseksi. Siihen, miksi joku sairastuu tuollaisista kommenteista ja toinen vain sisuuntuu, en osaa vastata. Yksi syy on herkkyys. Imen vaikutteet äärimmäisen herkästi itseeni ja olen ylitarkka yksityiskohdista. 

Toinen syy on se, että elin lapsuuteni ristipaineessa. Kotoa opin, että kaunis ulkonäkö on tärkeä valttikortti, mutta en itse tuntenut sopivani muottiin. Pienenä leikin äidin meikeillä ja ihailin, kuinka tarkasti ja taitavasti tämä yhdisteli vaatteita. Kun pojat kuudennella luokalla asettivat luokan tytöt järjestykseen ulkonäön perusteella, olin häntäpäässä. Kotona kuuntelin sukulaisten ja tuttavien kehuja, joita kaunis isosiskoni sai, mutta joista itse jäin paitsi. 

Pikku hiljaa opin ajattelemaan, että minun on oltava, ei vain mitäänsanomaton, vaan sietämättömän ruma. Aloin tarkkailla kasvojeni joka milliä. Mitä kauemmin mittailin, puntaroin ja vertailin, sitä enemmän puutteita löysin: iso nenä, pienet silmät, ohuet huulet, pitkä leuka, ryhdittömät hiukset. Syömishäiriö, jonka sairastin teini-iässä, oli samaa ongelmavyyhtiä. Muistan tuolloin ajatelleeni, että minun pitää kompensoida kasvojeni puutteita laihduttamalla.

Nykyään olen suht sinut kehoni kanssa. Silti yksikään viikko ei pääse livahtamaan ohi ilman, että tarkistelisin ”vikojani” marketin hedelmähyllyn peileistä, tuntisin alemmuuta hyvännäköisten naisten seurassa ja välttelisin valokuvissa olemista. Kun sain vuosi sitten käsiini omat hääkuvani, en ensimmäisenä nähnyt hehkuvaa morsianta. Ensimmäinen ajatukseni oli: Ammattikuvaaja, ihana puku ja meikki, ja silti en onnistu näyttämään paremmalta. 

Se, mikä muille saattaa näyttäytyä silkkana kiinnostuksena pukeutumiseen ja kosmetiikkaan, on minulle siis myös epävarmuuden piilottelua. En ajattele korostavani parhaita puolia, vaan piilottelevani huonoja. Mutta jos ikinä mieleeni hetkeksikään livahtaa ajatus, etten kehtaa lähteä tämän näköisenä ihmisten ilmoille, torppaan ajatuksen alkutekijöihinsä. Piilottelu on BDD:lle parasta polttoainetta.

Myönteinen palaute auttaa tiettyyn rajaan asti. Silti sata tai tuhatkaan tsemppiä ei korjaa peilikuvaa, joka on särkynyt sisältä päin. Teippi pitää kuvaa koossa vain hetken.

Joidenkin mittausten mukaan jopa 93 prosenttia suomalaisista naisista on tyytymättömiä johonkin piirteeseen ulkonäössään. Skaalan yhdessä päässä ovat terveet mutta lievästi itsekriittiset. Toisessa päässä ovat ne, jotka eivät ole poistuneet kuukausiin kotoa, koska näyttävät mielestään niin kamalilta. Jossain välissä olen minä, joka elän onnellista ja täysipainoista elämää kerran hajonneen, teipillä kootun peilikuvan kanssa.

Olisin kenties säästynyt paljolta, jos olisin riekkunut metsässä meikittömänä poikatyttönä kolmetoistavuotiaaksi sen sijaan, että kaivelin äidin meikkipussia kymmenvuotiaana. Sittenkään en olisi tullut immuuniksi länsimaiselle mediakulttuurille, jossa kauneudesta puhutaan ikään kuin se olisi onnellisuuden lähde tai avain menestykseen. Saati sosiaaliselle medialle, jossa ulkonäkövertailulta ja -kommentoinnilta on äärimmäisen vaikea välttyä.

Ennen joulua aloin ajatella sosiaalista mediaa juuri tuolta kantilta. Lisäilin itsestäni suhteellisen usein kuvia – mutta miksi? Jokainen tuttuni tunnistaa minut muutenkin. Mikä siis oikeastaan oli kuvien funktio? Tavallaan ehkä yritin pönkittää minäkuvaani. Kun poistin kuvat, tunsin oloni ensin hiukan ontoksi, sitten vapautuneeksi. Palasin parin viikon jälkeen takaisin vanhaan, mutta olen ajatellut toistaa kokeilun. Pysyvästi.

Iso osa naisista ja yhä useampi mies pohtii päivittäin peilin edessä, kelpaako omana itsenään. Pärjäänkö työ- ja parisuhde-elämässä tämän näköisenä? Itsetunnon pönkittäminen ulkonäkökehuilla tuntuu hetken mukavalta, mutta se ei ehkä ole kestävin tie. 

Kenenkään ulkonäkö saati persoona ei saisi määrittyä virtuaalipeukkujen perusteella. Tärkeintä olisi vahvistaa ajatusta siitä, että minä en ole Instagram-seuraajani enkä kuvieni tykkäykset. Minä olen minun luonteeni, ystäväni, toimiva ja terve kehoni, arvoni ja maailmankuvani. Ja se on melkoisen paljon enemmän.