Miksi kauneudella ja ihmisellä ei ole markkina-arvoa

 

Julkaisin pari päivää sitten blogipostauksen, jossa ruodin kauneusihanteita ja plastiikkakirurgiaa. Kyseenalaistin kritiikittömyyden, jolla moni suhtautuu moderneihin kauneusihanteisiin, ja sen, ovatko kauneusleikkaukset hyvä keino itsetunnon parantamiseen.

Tekstistä syntyi mukavan – ja yllättävän – vilkas keskustelu. Se ajautui suuntaan, jota en osannut ennakoida. Suuntaan, joka sai pohtimaan koko aihetta uudesta näkökulmasta. 

Ennen muuta olen ollut yllättynyt siitä, kuinka monen kommentin sisältö on tiivistettynä ja hiukan kärjistettynä kuulunut:

”Asia nyt on niin, että kauniit naiset saavat parempaa palkkaa ja parisuhteita.”

”Me kaikki esineellistämme toisiamme: akateeminen nainen kelpuuttaa todennäköisimmin akateemisen miehen ja niin edelleen.”

”Kauneusihanteet tuskin tulevat purkautumaan, vaikka se hienoa olisikin.”

Moni muistanee Henry Laasasen, joka ihastutti ja vihastutti markkina-arvon käsitteellään. Markkina-arvolla Laasanen kuvaa miehen ja naisen mahdollisuuksia pärjätä parisuhdemarkkinoilla. Markkina-arvo määrittyy muun muassa sukupuolen, iän, ulkonäön ja luonteen mukaan. 

Tuntuu, että laasasmainen tapa hahmottaa maailmaa on yleistynyt viime aikoina. Yhä useammin olen törmännyt siihen, kun joku (usein nuori ja koulutettu nainen) täräyttää, että kauneus nyt on kovaa valuuttaa eikä sille mitään mahda. Ja olen siitä hiukan huolestunut.

Ei, en epäile Laasasen & kommentoijien sanomisia, sillä he puhuvat täyttä totta. Ongelma on se, että puhumme eri asioista. Kun kauneusihanteiden kritisoija kysyy, mistä nämä ihanteet tulevat ja mitä niille voisi tehdä, markkina-arvoajattelija vastaa, että asia on näin koska asia on näin. On selvää, että jälkimmäinen ei käy loogiseksi vastaukseksi ensimmäiselle.

Sallikaa kärjistetty vertaus. Joku pohtii nuorten miesten tekemiä raiskauksia ja niiden syitä ja toinen vastaa: Nuoret miehet ovat aina raiskanneet tilastollisesti eniten. Meillä ei ole valtaa muuttaa asiaa. Asia nyt on näin. 

Kuten raiskauskommentoija, myös Laasanen tekee maailmasta ihan oikean havainnon. Niin tekee myös henkilö, joka sanoo, että kauneusihanteet ovat aina olleet olemassa ja naisen arvo on aina ollut enemmän tai vähemmän sidoksissa ulkonäköön. Mutta tässä logiikassa on monta ongelmaa.

Ensinnäkin kommentoija katsoo maailmaa laput silmillä. Ihminen pelkistyy kasvojen symmetriaksi, rasvaprosenteiksi, huulien täyteläisyydeksi, rintojen kooksi. Esteettisyydeksi, haluttavuudeksi. Kuitenkin parisuhdemarkkinoilla, työelämässä ja muuallakin noin niinkuin oikeassa elämässä olemme niin paljon muutakin, että yksi tekijä, ulkonäkö, on vain osa pieni kokonaisuutta. Jos siis ei satu työskentelemään vaaterekkinä tai silmänympärysvoidealustana.

Emme ole enää kivikautisia emmekä edes viktoriaanisia. Jos tilastollisesti naisen leveä lantio, kapea uuma ja hersyvä huumori – tai miehen adonishartiat, ridgeleuka ja paksu lompakko – saavatkin pariutumiskandidaatit kuolaamaan, todellisuudessa puolison valinta on kymmenien ja taas kymmenien sattumien ja piirteiden summa (hän hymyili niin nätisti; olin silloin haavoittuvassa tilassa; kaadoin vahingossa kahvin hänen valkoisille housuilleen; minun piti pyyhkäistä hänet Tinderissä mutta sormi jäi jumiin). 

Sitä paitsi harvempi meistä tuijottelee päivät pitkät tilastoja. Miksi meistä siis tulee Excel-nörttejä, kun puhutaan ulkonäöstä ja parinvalinnasta? Aika moni lottoaa joka viikko, vaikka tilastollinen todennäköisyys lottovoittoon on minimaalisen pieni. Ja aika moni autoilee lentämisen sijaan, vaikka autoilu on tilastollisesti vaarallisempaa. 

Toiseksi kyynisyys saa herkästi unohtamaan sen, että ihanteita luodaan joka hetki. Jokainen tv-mainos, muotikuva, Facebook-kommentti ja kahvipöytäkeskustelu on mukana rakentamassa niitä. Juuri tässä on valinnan mahdollisuus: uusintaako ihanteita vai kyseenalaistaako niitä. Tuskin kukaan nainen tai mies tahtoo tulla arvioiduksi ulkonäkönsä perusteella. Jos väittää, että nykytilanne on ihanteellinen, on todennäköisesti niin sisällä ihanteissa ettei näe niiden ulkopuolelle tai ei ole itse kokenut kovia ulkonäköpaineita. 

Ketään ei ole velvoitettu ryhtymään kauneusvallankumoukseen ja toisaalta ketään ei pidä sorsia itsensä ehostamisesta tai ulkonäkönsä muokkaamisesta muutenkaan. Mutta kenenkään ei pitäisi joutua ahdistumaan yhteiskunnan odotusten ja paineiden alla. Juuri siksi on tärkeää muistaa, että jokaisella on halutessaan mahdollisuus muokata käytöksellään, puheellaan ja ajatuksillaan lähiympäristön asennemaailmaa. 

 Vaikka kauneusihanteet eivät tulisi koskaan laajentumaan, niiden sisällä voi raivata itselleen hiukan enemmän liikkumatilaa. Mutta miten? Minä kutsun sitä henkilökohtaiseksi kauneusvallankumoukseksi. Siihen kuuluu kolme vähän juustoista, mutta tehokasta ja yksinkertaista vaihetta:  1. Aina, kun jostain suunnasta koet painetta näyttää erilaiselta tai muuten olla toisenlainen, kysy kriittisesti, mistä tuo viesti tulee. Kenen tarkoituksia se palvelee (esim. myykö joku jotain)?  2. Vaikka oma peilikuva hirvittäisi, yritä lähteä metsälenkille, soittaa hyvälle ystävälle, joogata kymmenen minuuttia. Mitä vain, mikä saa huomion muualle. Myös uuden taidon opettelu toimii. Onnistumisen elämykset ovat ehkä parasta lääkettä. Sillä mitä väliä, montako vatsamakkaraa minulla on, kun olen näin taitava ja hyvä tyyppi! 

3. Istu alas, sulje silmät ja kuvittele edessäsi suurimmat unelmasi. Missä haluat olla viiden tai kymmenen vuoden päästä? Millaisia asioita sinun pitää kehittää, jotta saavuttaisit tavoitteesi? Voi olla, että huomaat, ettei kovinkaan moni tai yksikään haaveistasi liity millään tavalla ulkonäköön. Kun omat ydinarvot pitää kirkkaana mielessä, ulkomaailman viesteillä on yhä vähemmän ja vähemmän painoarvoa.