Mitä jos vaihtaisit kevyeen liikuntaan?

Minulla oli ennen kevyestä liikunnasta vankka mielipide: TYL-SÄÄ. 

 

Venyttelin joskus, jos muistin. Yleensä en. Kävelyä en mieltänyt treeniksi. Astanga ja bikram olivat mielestäni ainoat oikeat joogamuodot. Ilmoittauduin hathan alkeiskurssille, mutta kävin vain ensimmäisellä kerralla, sitten kyllästyin. Tuntui, ettei tunnilla tehty mitään. Miten sellainen voisi hyödyttää?  

 

Lapsena olin maailman epäurheilullisin. En koskaan oppinut kärrynpyörää, koulussa minut valittiin joukkueisiin aina viimeisenä. Juoksuni muistutti – no, jotain ihan muuta kuin juoksua. Kun sitten joskus 14-kesäisenä löysin vapaa-ajan liikunnan, jäin koukkuun. Kompensoin olematonta koordinaatiokykyä kasvattamalla aerobista kuntoa ja lihasvoimaa. Siitä asti eli reilut kymmenen vuotta olen viihtynyt parhaiten kovilla intervallilenkeillä ja hikisellä astangajoogatunnilla. 

Kun aikuistuin, arkeni muuttui raskaammaksi. Aloin tehdä oman alan töitä opiskelujen ohella, liityin pariin hallitukseen, vapaaillat kuluivat harrastuksissa. Lenkkipolulla hikoilu teki edelleen hyvää, mutta en enää nukkunut öitä yhtä rauhallisesti. Kroppakin alkoi vihjailla. Kerran puolimaratontreeni katkesi ylikuntoon, toisen kerran sairastuin keuhkoputkentulehdukseen juuri maratonin alla. Kolmannen kerran tulehtui lonkka.

Noin kuukausi sitten käärin joogamattoni auki televisioni eteen, käynnistin Youtuben ja laitoin hathajoogavideon pyörimään. Hengitä hitaasti sisään, keuhkojen alaosaan asti. Laahaava rytmi turhautti yhtä paljon kuin taannoin alkeiskurssilla. Pysähdy. Huomaa, miltä kehossasi tuntuu. Hengitykseni kiri ainakin viisi kierrosta edellä joogavideon opettajaa. Miksei jo mennä eteenpäin? 

Tein kuitenkin harjoituksen loppuun ja asetuin selinmakuulle. Kehossa tuntui rennon voipuneelta kuin parin tunnin juoksulenkin jälkeen, vaikka sykkeeni oli noussut puolituntisen aikana tuskin ollenkaan. Kun seuraavana aamuna heräsin, olin heti virkeä, vaikka yleensä käynnistyn vasta ison kahvisaavillisen voimalla. 

Päivällä huomasin odottavani, että pääsisin jo kotiin käärimään joogamaton auki television eteen. Ja niin teinkin, olen tehnyt joka ilta viimeisen kuukauden ajan. 

En olisi ikimaailmassa uskonut, mitä kaikkea jo kuukausi voi saada aikaan. Selkäni on vetreämpi kuin koskaan. Liikkuvuuteni ja tasapainoni on parantunut. Seison suoremmassa. Nukun rauhallisemmin ja herään valoisampana. Hengittäminen tuntuu helpommalta. Ero on niin suuri, ettei haittaa, vaikka suurin osa olisi lumetta. 

Ehkä hämmästyttävintä on se, etten ole tietoisesti ajatellut saati muuttanut ruokavaliotani ollenkaan, mutta makeanhimo on tasaantunut. Vielä jouluna olisin nauranut päin naamaa, jos joku olisi väittänyt, että pari palaa suklaata riittää. Mutta kas, kuinka kävikään.  

Ehkä liikesarjoja ja hengitysharjoituksiakin tärkeämpää on se, että olen päättänyt ottaa joka päivä aikaa itselleni: aikaa, jolloin kukaan ei arvota. Kun liikun kodin ulkopuolella, olen aina näkyvillä. Vaikka vain hölkkäisin kotini lähellä, aina jossain alitajuntani sopukassa mietin, miltä näytän, miten suoriudun. Olohuoneessani minua ei katso edes minä itse, sillä peilejä ei ole. Voin vain keskittyä täysillä siihen, miltä kehossa tuntuu. 

Usein ajattelemme liikunnasta vähän nurinkurisesti, jonakin, mikä pitää suorittaa pois alta mahdollisimman lyhyessä ajassa, mahdollisimman suurilla tehoilla. Välillä tuntuu, ettei peruskuntoilu enää ole trendikästä. Tositreenaaja rykii Tabataa ja triathloneja. Moni tavoittelee täydellisen jäntevää kroppaa ja ajattelee, ettei kevyt treeni aja samaa asiaa. 

Kova liikunta auttaa purkamaan paineita. Kun jokin suututtaa tai surettaa, kehon vieminen äärirajoille tuo tunteen, että on itse niskan päällä. Mutta rääkistäkin saa reilusti enemmän irti, jos pohjalla on notkeat lihakset ja nivelet, suora ryhti, vahva korsetti ja kirkas mieli. Loukkaantumisriski pienenee, palautuminen nopeutuu.  Lisäksi kevyt liikunta opettaa armollisuutta. Aina ei tarvitse jaksaa täysillä. Pienikin riittää. 

Jos liikunta on elämäntapa, on helppo unohtaa, että urheilukin voi olla stressitekijä ja myös raskas arki kartuttaa kortisolivarantoja. 

Jos olet kuten minä – touhuat, stressaannut ja ylivirityt helposti – kovin treeni ei välttämättä aina ole paras vaihtoehto. Ainakaan, jos sen rinnalla ei ole kehoa ja mieltä hellivää, rauhoittavaa liikuskelua. 

Tammikuu meni jo, mutta haastan sinut uuteen uudenvuodenlupaukseen. Jos sinulla on tapana vetää liikunta vähän överiksi, testaa rauhoittavia treenejä – luontokävelyjä, hathajoogaa, syvävenyttelyä – kuukauden ajan ja katso, mitä tapahtuu. Saatat hämmästyä. 

Vieläkö epäilyttää? Lue tämä ja tämä.