Mitä äitini on opettanut minulle sairastamisesta

friendship_4.jpg

Rakas äiti,

Olet opettanut minulle paljon:

Tekemään elämässä valintoja intohimon ja kiinnostuksen perusteella, vasta sitten miettimään rahaa. 

Pitämään ystävistä ja perheestä kiinni, sillä ne ovat arvokkainta, mitä saamme.

Halaamaan. 

Mutta tärkein opetus kaikista on se, ettei elämässä voi kamalasti hallita mitään. Varsinkaan toista ihmistä.

Kun sairastuit, olin nuori. Ehkä yhdeksän, ehkä kaksitoista, en oikein muista. Sen sijaan muistan raskaan hiljaisuuden, jota en osannut pukea sanoiksi saati murtaa. Eikä osannut kukaan muukaan. Opitut lohdun sanat tuntuivat liian kepeiltä ja yritetyiltä. Äänesi sohvan pohjalla oli kuin kuiskaus; se ei kantanut hiljaisuuden yli. 

Hiljaisuus tuli nopeasti ja varkain, enkä ymmärtänyt mistä. Se pelotti ja turhautti.

Mihin äiti oli mennyt? 

Muistan harmaat päivät ja kuukaudet, jotka sekoittuivat toisiinsa. Sen, kuinka kiersimme isän kanssa lähimarketin hyllyjä ja mietimme, mikä sinua tänään piristäisi eniten. CD-levy? Konvehtirasia? Yritimme kymmeniä kiertoteitä hiljaisuuden ympäri. Kerran se oli halaus, toisen kerran kimppu punaisia ruusuja ruokahuoneen pöydällä. 

Sait toimivat lääkkeet ja elinvoimasi takaisin. Masennus väikkyi taustalla, samoin paniikkikohtaukset, mutta pärjäsit. Totuin siihen, että lomamatkalla piti palata nähtävyyksiltä nopeasti takaisin asuntoautoon. Totuin siihen, että ravintolaan ei lähdetty silloin kun oli suunniteltu, vaan sitten toiste, kun sydän ei hakkaa niin kamalasti. Purin huulta, jotta elämä säilyisi sellaisena, pärjäämisenä.  

Totuin siihen, että kehuit usein meitä, lapsiasi, mutta itsestäsi et sanonut oikeastaan koskaan mitään hyvää. Kun lauloit kauniin herkällä äänellä kotikaraokea, sanoit, ettet osaa laulaa. Kun näytit siskostani maalaamaasi, ilmiömäisen näköistä muotokuvaa, sanoit, ettet osaa maalata. Kun terapeuttisi kehui kirjoittajanlahjojasi, olit aidon hämmästynyt.

Olen tottunut, koska on ollut pakko. Silti turhautuminen ei koskaan lakkaa, eikä huoli. Yksikään päivä ei kulu ilman, että miettisin, mitä sinulle kuuluu. Voitko hyvin, huonosti vai jotain siltä väliltä? Tiedätkö itsekään? Kun puhumme puhelimessa, saatat nauraa hyväntuulisesti, ja kun tulen kahden tunnin päästä käymään, saatan löytää sinut sängyn pohjalta. Silloin raskas hiljaisuus palaa ja jokainen sana tuntuu liian kepeältä ja yritetyltä. 

Nyt kun olen aikuinen, hiljaisuus ei tunnu enää hahmottomalta massalta. Se on saanut nimen. Vieläkään en osaa tehdä sillä mitään, ja se turhauttaa. Mielessäni on miljoona vuorosanaa, jotka on tarkoitettu auttamaan ja parantamaan mutta jotka silti ovat niin tyhjänpäiväisiä: Huomaatko, kuinka sinulla on taipumus ajatella mustavalkoisesti. Tiesitkö että meditoimalla voi parantaa oloa todella paljon. Turvauduit taas samaan haitalliseen puolustusmekanismiin. 

Vaikka käyttäisin kerralla kaikki vuorosanani, en pystyisi parantamaan sinua.

Sanotaan, että läheisen tehtävä on olla olkapää. Mutta niinä hetkinä, kun jokainen sana on väärä, jäsenistäni katoaa voima. Usein ajattelen, kuinka mieluusti ottaisin palan hiljaisuudesta itselleni, jotta voisin tehdä sillä jotain. 

Rakas äiti. Olet opettanut iloitsemaan pienestä. Lopultahan elämässä ratkaisee se, huomaako valoisat hetket. Niinä hetkinä puhut kaupungille lähtemisestä, uusien vaatteiden tilaamisesta. Hymyilet ja vitsailet niin, etten minä ajattele huomiseen enkä edes tunnin päähän, vaan olen kanssasi nyt ja tässä. 

Niinä hetkinä ymmärrän, etten tarvitse yhtäkään vuorosanaa enkä ruusua, kiertotietä enkä jäänmurtajaa. Lähimmäs sinua pääsen, kun istun rauhassa. Kuuntelen, kun on tyyntä. 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Terveys

Älä kerro, kuvastin

bddmirror.jpg

 

Vähän ennen joulua poistin Facebookista muutamaksi viikoksi kaikki profiilikuvani. Pari tuttuani tuli tuolloin ihmettelemään, miksi. Koska taustalla oli tärkeä syy, miksipä en kirjoittaisi siitä.

Teini-ikäisenä, reilut kymmenen vuotta sitten, minulle puhkesi ruumiinkuvan häiriö. Onnekseni vaiva on nykyään lievä eikä se haittaa sosiaalista elämääni. Vaikka en tavallisena päivänä osaa edelleenkään nähdä ulkonäössäni hyvää, olen oppinut arvostamaan monia muita ominaisuuksia itsessäni.

Ruumiinkuvan häiriö (myös BDD eli Body Dysmorphic Disorder) tarkoittaa pakkomielteistä suhtautumista johonkin oman ulkonäön ”virheeseen” tai ulkonäköön kokonaisuudessaan. Usein tuo virhe on ulkopuolisten näkökulmasta olematon, mutta BDD:tä sairastavan silmissä se kasvaa elämää haittaavaksi.

Usein tuntuu, ettei tällaisesta aiheesta saisi puhua. Mittailla nyt peilistä oman nenän tai suun tai leuankärjen muotoa ja sitten vielä julistaa fiksaatiotaan julkisesti. Miksi sitten kirjoitan nyt?

Syy on täsmälleen sama kuin se, jonka vuoksi en vuosikausiin uskaltanut: häpeä.

Häpesin ajatuksiani vuosikausia. Syytin itseäni turhamaisuudesta ja pinnallisuudesta. Ehkä vieläkin enemmän pelkäsin muiden reaktioita, jos kertoisin ajatuksistani. Kasva aikuiseksi ja hanki oikeita ongelmia!

Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt, että häpeä ei johda mihinkään. Se vain moninkertaistaa ongelman. BDD ei ole turhamaisuutta eikä pinnallisuuta, sillä kukaan ei valitse itselleen elämää haittaavia pakkomielteitä. Ongelmien asettaminen mittasuhteisiinsa toki auttaa, mutta kukaan ei parane BDD:stä vain miettimällä kyynel silmäkulmassa Afrikan lasten nälkää.

Minun BDD:ni rajautuu kasvoihin. Ensimmäiset oireet olen paikantanut ala-asteelle. Löysin hetki sitten vanhan päiväkirjan, johon olin kirjoittanut 12-vuotiaana: Kenenkään tämännäköisen ei olisi pitänyt edes syntyä. Muistan myös neljännen luokan luokkakuvaukset, joissa otatin itsestäni ylimääräisen seepiakuvan. Kun marssin kuvaajan eteen, pyörittelin mielessäni, mitä luokkakaverit oikein ajattelevat. Tämän näköinen tilaa itsestään ylimääräisen kuvan? Mitä se oikein luulee itsestään?

Usein ulkonäkökompleksit kumpuavat koulukiusaamisesta tai muista traumoista, mutta minua ei kiusattu kovin rankasti. Tosin hörökorviani nimiteltiin yhtä jättimäisiksi kuin Dumbolla ja teini-iän kynnyksellä piikiteltiin aknesta. Yleisurheilukerhossa pari tyttöä nimitteli minua jatkuvasti lehmän näköiseksi. Siihen, miksi joku sairastuu tuollaisista kommenteista ja toinen vain sisuuntuu, en osaa vastata. Yksi syy on herkkyys. Imen vaikutteet äärimmäisen herkästi itseeni ja olen ylitarkka yksityiskohdista. 

Toinen syy on se, että elin lapsuuteni ristipaineessa. Kotoa opin, että kaunis ulkonäkö on tärkeä valttikortti, mutta en itse tuntenut sopivani muottiin. Pienenä leikin äidin meikeillä ja ihailin, kuinka tarkasti ja taitavasti tämä yhdisteli vaatteita. Kun pojat kuudennella luokalla asettivat luokan tytöt järjestykseen ulkonäön perusteella, olin häntäpäässä. Kotona kuuntelin sukulaisten ja tuttavien kehuja, joita kaunis isosiskoni sai, mutta joista itse jäin paitsi. 

Pikku hiljaa opin ajattelemaan, että minun on oltava, ei vain mitäänsanomaton, vaan sietämättömän ruma. Aloin tarkkailla kasvojeni joka milliä. Mitä kauemmin mittailin, puntaroin ja vertailin, sitä enemmän puutteita löysin: iso nenä, pienet silmät, ohuet huulet, pitkä leuka, ryhdittömät hiukset. Syömishäiriö, jonka sairastin teini-iässä, oli samaa ongelmavyyhtiä. Muistan tuolloin ajatelleeni, että minun pitää kompensoida kasvojeni puutteita laihduttamalla.

Nykyään olen suht sinut kehoni kanssa. Silti yksikään viikko ei pääse livahtamaan ohi ilman, että tarkistelisin ”vikojani” marketin hedelmähyllyn peileistä, tuntisin alemmuuta hyvännäköisten naisten seurassa ja välttelisin valokuvissa olemista. Kun sain vuosi sitten käsiini omat hääkuvani, en ensimmäisenä nähnyt hehkuvaa morsianta. Ensimmäinen ajatukseni oli: Ammattikuvaaja, ihana puku ja meikki, ja silti en onnistu näyttämään paremmalta. 

Se, mikä muille saattaa näyttäytyä silkkana kiinnostuksena pukeutumiseen ja kosmetiikkaan, on minulle siis myös epävarmuuden piilottelua. En ajattele korostavani parhaita puolia, vaan piilottelevani huonoja. Mutta jos ikinä mieleeni hetkeksikään livahtaa ajatus, etten kehtaa lähteä tämän näköisenä ihmisten ilmoille, torppaan ajatuksen alkutekijöihinsä. Piilottelu on BDD:lle parasta polttoainetta.

Myönteinen palaute auttaa tiettyyn rajaan asti. Silti sata tai tuhatkaan tsemppiä ei korjaa peilikuvaa, joka on särkynyt sisältä päin. Teippi pitää kuvaa koossa vain hetken.

Joidenkin mittausten mukaan jopa 93 prosenttia suomalaisista naisista on tyytymättömiä johonkin piirteeseen ulkonäössään. Skaalan yhdessä päässä ovat terveet mutta lievästi itsekriittiset. Toisessa päässä ovat ne, jotka eivät ole poistuneet kuukausiin kotoa, koska näyttävät mielestään niin kamalilta. Jossain välissä olen minä, joka elän onnellista ja täysipainoista elämää kerran hajonneen, teipillä kootun peilikuvan kanssa.

Olisin kenties säästynyt paljolta, jos olisin riekkunut metsässä meikittömänä poikatyttönä kolmetoistavuotiaaksi sen sijaan, että kaivelin äidin meikkipussia kymmenvuotiaana. Sittenkään en olisi tullut immuuniksi länsimaiselle mediakulttuurille, jossa kauneudesta puhutaan ikään kuin se olisi onnellisuuden lähde tai avain menestykseen. Saati sosiaaliselle medialle, jossa ulkonäkövertailulta ja -kommentoinnilta on äärimmäisen vaikea välttyä.

Ennen joulua aloin ajatella sosiaalista mediaa juuri tuolta kantilta. Lisäilin itsestäni suhteellisen usein kuvia – mutta miksi? Jokainen tuttuni tunnistaa minut muutenkin. Mikä siis oikeastaan oli kuvien funktio? Tavallaan ehkä yritin pönkittää minäkuvaani. Kun poistin kuvat, tunsin oloni ensin hiukan ontoksi, sitten vapautuneeksi. Palasin parin viikon jälkeen takaisin vanhaan, mutta olen ajatellut toistaa kokeilun. Pysyvästi.

Iso osa naisista ja yhä useampi mies pohtii päivittäin peilin edessä, kelpaako omana itsenään. Pärjäänkö työ- ja parisuhde-elämässä tämän näköisenä? Itsetunnon pönkittäminen ulkonäkökehuilla tuntuu hetken mukavalta, mutta se ei ehkä ole kestävin tie. 

Kenenkään ulkonäkö saati persoona ei saisi määrittyä virtuaalipeukkujen perusteella. Tärkeintä olisi vahvistaa ajatusta siitä, että minä en ole Instagram-seuraajani enkä kuvieni tykkäykset. Minä olen minun luonteeni, ystäväni, toimiva ja terve kehoni, arvoni ja maailmankuvani. Ja se on melkoisen paljon enemmän. 

 

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys