Rentoudu – mikään ei ole hallinnassa

Kontrolli.

Minulla on aina ollut tuohon sanaan ristiriitainen suhde. Aluksi rakastin sitä, sitten vihasin sitä ja syytin sitä elämäni pilaamisesta. Nyt ymmärrän, ettei kumpikaan ole totta.

Kontrolli astui arkeeni teini-iässä. Pian siitä tuli elämäni tärkein sana. Niin tärkeä, että kaikkea piti hallita täydellisyyteen asti: ulkonäköä, arvosanoja, muiden mielipiteitä. Unohdin jatkuvasti omat tarpeeni, jotta antaisin muille mairittelevan kuvan.

Ei ihme, että sairastuin lopulta 17-vuotiaana anoreksiaan. Päällimmäisenä tunteena mieleeni on jäänyt häpeä. Kävin hyvää lukiota, olin vasta tavannut nykyisen aviomieheni. Minunhan piti olla onnellisimmillani. Miksi juuri nyt menetin kontrollin? 

Häpeä oli sietämätön tunne, joten päätin suorittaa itseni terveeksi.

Kyhäsin itselleni kiireen vilkkaa hyvinvoivan identiteettiä. Aloin syödä välipaloja, lopetin rankan liikunnan seinään. Painoni normalisoitui ennätysvauhtia. Halusin näyttää kaikille, että sairaus ei hallitse minua vaan minä olen niskan päällä. Ei ihme, ettei pääni pysynyt pyörityksessä mukana.

Tuli abikevät, yliopiston pääsykokeet ja kovat suorituspaineet. Kahtena ylioppilasjuhlia edeltävänä viikkona paastosin ja söin pelkkää lihakeittoa. Lakkiaisten jälkeen sorruin ahmimaan.

Sain ensiyrittämällä opiskelupaikan toivealaltani. Kun sain tietää hyväksymiskirjeestä, olin juuri juoksumatolla ja pohjattoman väsynyt. 

Yliopistossa päätin laittaa elämäni uusiksi. Viimeistään nyt syömishäiriön oli aika väistyä Aikuisuuden tieltä. Sain tenteistä hyviä arvosanoja, juhlin ja hymyilin. Unohdin jatkuvasti omat tarpeeni, jotta antaisin muille mairittelevan kuvan.

Kului vuosi ja toinen. Lopulta yhtenä tammikuun päivänä romahdin kaikista niistä paineista, jotka olin itselleni lastannut. Sanoista pakko, pitää, pärjätä, paras. Olin vain 20-vuotias, kun sain burn outin ja sairastuin masennukseen. Syyllisyys oli niin valtava, että en olisi millään tahtonut hakea apua. Niin paljon häpesin sitä, että olin antanut sairaudelle taas vallan. En ollutkaan niskan päällä. En osannut olla Aikuinen. Lopulta isäni joutui soittamaan minulle psykiatriajan.

Sairaslomalle jääminen oli elämäni vaikeimpia päätöksiä. Keskenjääneet kurssit kuvastivat minulle kaikkea sitä, mitä tuolloin eniten kammoksuin: epäonnistumista, laiskuutta. Vatsasta kouraisi joka kerta, kun joku opiskelukavereista pääsi hyvään harjoittelupaikkaan ja kartutti CV:tään, kun minä keräsin voimia kävelylenkkiin.

Talvi vaihtui pajunkissoiksi. Toivuin, palasin kursseille, iloitsin uudesta energiasta. Sain mieluisan harjoittelupaikan ja muutin yksin kesäksi Helsinkiin. Pidin huolen siitä, että olin tehokas ja tunnollinen työntekijä. Unohdin jatkuvasti omat tarpeeni, jotta antaisin muille mairittelevan kuvan.

Se oli ehkä elämäni vaikein kesä. Kesken työpäivän menin toisinaan vessaan itkemään ja kotona ahmin lähes joka ilta.

Tuon kesän jälkeen jokin alkoi muuttua. Seuraava kesä oli jo helpompi ja kevyempi, samoin sitä seuraava. Aloitin uusia harrastuksiaHiljalleen oireilu väistyi. Kaikki tuntui olevan vakaata, hallinnassa. 

Kunnes yhtenä alkukevään päivänä mieheni itki ja kertoi, että arki on viime aikoina tuntunut harmaalta. 

Järkytyin. Olin aina tottunut kuvailemaan miestäni muille ihmisenä, joka on aina iloinen, ei ikinä stressaa pikkuasioista tai pahoita mieltään, kun joku sanoo pahasti – siis täysin toista kuin minä. Hän oli luja ja turvallinen kallio, johon oli aina nojannut. Sitä paitsi olimme vasta hetki sitten menneet naimisiin. Meidänhän piti olla maailman onnellisimpia. Sain päähäni itsekkäänsekaisen ajatuksen: jos hänkin menettää kontrollin, miten minä jaksan?

Aika kului, arki sai värinsä takaisin. Huokaisin helpotuksesta. Kaikki oli taas hallinnassa. 

Kunnes pari viikkoa sitten mieheni kirjoitti julkisen statuspäivityksen Facebookiin. Siinä hän tunnusti, että hänellä on alkoholiongelma ja hän lopettaa juomisen kokonaan. 

Tällä kertaa en enää järkyttynyt, mutta yllätyin. Kaikkien näiden vuosien aikana en ollut nähnyt mieheni ongelmaa, vaikka se oli ollut silmieni edessä. Kun mieheni oli tullut baarista kotiin sammumispisteessä, olin vain pudistellut päätäni paheksuvasti ja ajatellut, että pojat nyt ovat poikia.

Samalla ymmärsin jotain, mitä en ollut käsittänyt koskaan aikaisemmin.

Olin ollut sokea, sillä olin peilannut mieheeni omaa kontrollin tarvettani. Olin antanut itselleni luvan oireilla ja olla epätäydellinen, mutta vain sillä ehdolla, että mieheni pysyisi järkkymättömänä. Vasta nyt ymmärsin, että vaatimukseni oli kohtuuton. 

Samana yönä kävimme keskustelun, joka oli aitoudessaan kivulias. Teki kipeää ymmärtää, että olin lastannut mieheni harteille raskasta roolia ja hän oli ottanut sen vastaan mukisematta. Samalla ymmärsin, että tuo rooli oli sama, jota olin vuosia yrittänyt sovitella itselleni. Se, joka unohtaa omat tarpeensa. 

Katsoin elämääni vuosia taaksepäin ja ymmärsin, miksi pääni ei ollut pysynyt pyörityksessä mukana. Järkkymätön, valmis ja hallittu imago, jota kyhäsin itselleni tai miehelleni, ei ollut todellinen. Se ei ollut oikeaa elämää.

Oikeassa elämässä olemme lyhytnäköisiä ja keskenkasvuisia. Sanomme pahasti ja kadumme, toistamme samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Sorrumme paineiden alla ja aloitamme alusta. 

Tuon oivaltaminen tuntui syvänä väristyksenä, joka kulki läpi koko kehon. 

Kaiken ei tarvitse olla hyvin. Minä saan olla kesken. 

Kipu ja todellinen paraneminen alkaa siitä, kun uskaltaa hetkeksi riisua hillityn ja hallitun suojanaamionsa. Luopua ihan hyvää –fraasista ja alkaa kertoa, mitä oikeasti kuuluu. Moni riisuu naamion vasta pakon edessä, joku ei vielä silloinkaan. 

Olemme hyviä sallimaan epätäydellisyyttä, virheitä ja takapakkeja, mutta vain lähimmäisissämme. Osaamme olla hämmästyttävän myötätuntoisia muita kohtaan ja silti sokeita armolle omalla kohdallamme. 

Elämää voi elää kahdella tavalla. Joko ahdistumalla, hakemalla valheellista kontrollin tunnetta ulkopuolelta ja romahtamalla. Tai antautumalla elämälle. Oivaltamalla, että elämän kauneus on juuri sen arvaamattomuudessa. 

Yksi suosikkiajatelmistani tulee buddhalaismunkki Ajahn Brahmilta: 

Rentoudu – kaikki on hallinnassa. Se on pelkkä iso vale. Emme hallitse oikeastaan yhtään mitään. Juuri se tekee elämästä kaunista ja ainutlaatuista. Se, että syvän rauhan voi löytää jopa silloin, kun kaikki tuntuu menevän pieleen. Siksi minä sanon: Rentoudu – mikään ei ole hallinnassa!”

Suhteet Rakkaus Mieli Terveys

Kaksi tuntia Intiassa = pulssi kaksisataa

lungsatwork.jpg

 

Torstai 23. elokuuta, kello 6:30 aamulla, 30 celsiusastetta. Indira Gandhin lentokentän ympärillä leijuu supisuomalaista saunaa muistuttava, painostava sumu, jota säestävät lian haju ja autojen korviariipivä kilpatööttäily.

Viisumipisteellä ei ole jonoa, mutta työntekijöitä tiskin takana on noin neljä. Yksi kaivaa kynnenalusia, toinen pyörittelee kynää, kolmas nojailee. Neljännen puuhista ei ota selvää. Hänelle ajanvietteestä käy äänekäs röyhtäily.

Emme ole hankkineet etukäteen viisumeita kymmenen päivän Rajasthanin kierroksellemme. Matkailufoorumeilta olemme lukeneet hienosta etuudesta: suomalaiset kuuluvat siihen kansallisuuksien vähemmistöön, joka voi hankkia on arrival –viisumin lentokentältä vasta Intiaan saavuttaessa. 

”Viisumilomakkeen täyttäminen on ihan helppoa, se vie vain viisi minuuttia!” vahvisti brittimies foorumilla ja sai minut vakuuttumaan. 

Me olemme seisoneet tiskillä kohta puolitoista tuntia.

Ensin joudumme odottelemaan, koska viisumipisteellä ei ole kyniä. Olisi pitänyt olla omat. No, voitteko lainata kynää? Emme. Löydän lyijykynänpätkän taskustani ja täytän etupuolen. Lyijykynä, nou-nou. Pitää olla kuulakärki. 

Matkatavaramme seisovat linjastolla emmekä pääse hakemaan niitä, ennen kuin viisumit ovat valmiit. 

Lopulta yksi luovuttaa raskaasti huoaten oman kynänsä, jota käytämme vuorotellen. Palautamme lomakkeet ja kynät. Tuo kohta pitää vielä täyttää. Öö, te veitte meiltä kynän. Teillä pitäisi olla omat. Mutta kun… Hohhoijaa, ottakaa sitten.  

Täytämme tyhjät kohdat, palautamme lomakkeet. Sama juttu: tuo pitää vielä täyttää. Mutta te veitte taas kynät. Ei meillä ole lainata. Uudestaan ja uudestaan. Pyöritys muistuttaa farssia, itkettää ja naurattaa.

Kaiuttimista raikaavat kuulutukset hindiksi ja broken englishiksi, joskus molemmilla kielillä yhtaikaa. Koskee varmaankin rinkkojamme.

Sydän tykyttää kurkussa. Olen lukenut, että Intiassa pitää hymyillä, hymyillä, hymyillä, mutta vaikeaksi käy. Varsinkin, kun tuskin olemme ummistaneet jännityksensekaisia silmiämme lentokoneessa ja täyteen tulee kohta vuorokausi valvomista. 

Tiskille ilmestyy ympärilleen pälyilevä mies, jolla on yllään puku, muttei työasua. Hän supisee mieheni korvaan jotain käsittämätöntä. ”Anteeksi mitä?” mieheni kysyy tarkennusta. Pukuheppu katsoo häntä merkitsevästi ja häipyy mitään muuta virkkamatta. Matkaopas? Sutenööri? Palkkatappaja? Intiassa ei voi tietää. 

Viisumi maksaa 3800 rupiaa. Maksan viisisatasilla, mutta ne eivät kelpaa. Iso raha. Huono raha. Vaihdan osan satasiin. Jos pulittaisimme parisataa ekstraa, palvelu ehkä toimisi tehokkaammin. Ehkä saisimme omat kynät.

Se neljäs, röyhtäilijä, alkaa puuhata sottaisen muistikirjan kanssa. Kohta tajuamme, että hän raaputtaa jokaisen antamamme setelin sarjanumeron ylös, käsin. 

Viimein, viimein, passeihimme lyödään leima. Juoksemme täyttä päätä linjastoille. 

Ne ovat tyhjät.

Maksimipulssi saavutettu. Onneksi voi kirota suomeksi, eikä kukaan ymmärrä. Hindiksikin manaisin, jos osaisin. Ei luoja, ne on varastettu!

Lentokenttävirkailija osoittaa kauemmas eteenpäin. Siellä rinkkamme nojaavat nätisti toisiaan vasten, kaikki on tallella. Emme ole päässeet vielä edes lentokentältä, mutta kriiseilyä ja kriiseistä toipumista on jo nyt kuukauden reissun edestä. 

Pihalla monsuunin kostea kuumuus lävähtää vasten kasvoja. Vastassa seisoo kuskimme, joka pitelee kylttiä: 

Mr. Jenni Peltola. 

 

Suhteet Oma elämä Matkat Suosittelen