Suomi, läskin paapoja?
Ajattelin, etten puuttuisi blogissani tavisnaisten riisumisbuumiin. Mutta viime päivinä on kismittänyt niin, että on pakko.
Kun synnyttäneet mammabloggarit riisuutuivat kameralle muhkuroineen päivineen, ilahduin. Muutkin mediat, muun muassa Me Naiset, seurasivat perässä omilla ”tältä me oikeasti näytämme” -tempauksillaan. Vihdoin naisia, joiden selluliittia ei ole kuvankäsittelyllä siloteltu, ajattelin.
Iloni ei kestänyt pitkään. Kurvienpaljastelua seurasi vastareaktio, jonka vihamielisyys on yllättänyt, jopa suututtanut minua.
Sillä toisella puolella argumentti on aina sama: sairasta ylipainoisten puolustelua, Suomi hukkuu läskiin muutenkin! (Suunnilleen näin aiheesta avautui muun muassa Sami Sundvik.)
Niin, mitä nuo löysät naiset tuossa esittelevät, mikseivät verhoa tuumiaan farkkuihin niin kuin muutkin? Ne ovat katkeria, kuuluu päätelmä. Läski siinä halveksuu kovaa treenaavia, kun ei itse jaksa nousta sohvalta.
Tätä logiikkaa en ymmärrä, vaikka yritän. Sillä keneltä se on pois, jos joukko suomalaisia räväyttää ukkosreidet kameralle ja toteaa, että tässä minä olen, ota tai jätä? Missä vaiheessa siitä tulee katkeraa treenaajien halveksumista ja ylipainoisten puolustelua? (Sitä paitsi tempauksissa on ollut mukana monia terveitä, normaalipainoisia vartaloita.)
Jos joukko lattarintaisia naisia paljastaisi etumuksensa valtavirtamediassa, tarkoittaisiko se, että he halveksuvat isorintaisia? Katkerat valittajat, jotka eivät jaksa säästää silikoneihin.
Seuraavaksi lukutehtävä. Lehdessä on kuva naisesta ja sen yhteydessä teksti ”tältä näyttää naisen vartalo”. Tarkoittaako se, että 1. kaikki naiset näyttävät tältä, 2. kaikkien naisten pitäisi näyttää tältä? Niin, tuskinpa. Silti moni tuntuu vetäneen aika lailla mutkia suoraksi ja lukeneen tempauksien sanoman juuri niin kuin itse haluaa.
Kun Dove lanseerasi Aidon kauneuden puolesta -kampanjan vuonna 2004, tuskin kukaan tulkitsi, että mainoksissa esiintyneet standardikokoisia malleja kookkaammat naiset näyttävät keskisormea huippumalleille ja fitnesshirmuille. Tuntuu siltä, että suvaitsevuutemme on vain näennäistä – että ihanteesta poikkeavia vartaloita saa edelleen näyttää vain hyvän olon verhon taakse kätkettyinä, muhkurat piiloon siloteltuina.
Media hengittää tarinoita: ennen ja jälkeen -kuvia, puoleen huvenneita rasvaprosentteja, entisiä sohvaperunoita, joista tuli juttagustafsbergejä ja alexanderstubbeja. Kun yhtäkkiä näytetäänkin pelkkä välivaihe, kroppa, joka ei välttämättä aio muuttua mihinkään suuntaan, katsoja älähtää. Varsinkin, jos kyseisen kropan omistaja valittelee omaa tyytymättömyyttään. Tuntuu turhauttavalta, kun katharsista ei tulekaan, tarina ei ratkea. Laihtuiko se? Tuliko se sinuiksi itsensä kanssa vai ei?
Kuitenkin noita staattisessa tilassa olevia jotain tarttis tehä –kehoja on maailma pullollaan. Arkiympyröissä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus valitella ääneen, kuinka salikäynti vaihtui taaskin siiderin tissutteluun.
Miksi läskille ja laiskottelulle hekotetaan kaveriporukoissa kepeän huolettomasti, mutta mediassa niistä tulee tabuaiheita?
Uskon, että ihminen on onnellisimmillaan, kun arkea säestävät terveet elämäntavat. Hällä väliä -asennekaan ei ole hyväksi, jos varmuudella tietää, että elämäntapamuutos toisi fyysisesti ja henkisesti paremman olon. Ja jos jo enemmistö suomalaisista on ylipainoisia, jokin on pielessä. Sitä en kiellä. Sitä ei kiellä myöskään mammabloggari, joka paljastaa muotonsa kameralle.
Mitä nuo kampanjat sitten oikeasti sanovat? Ne muistuttavat, että pullat ovat olemassa joka hetki, meidän joukossamme. Ja että niillä on yhtä suuri oikeus tulla hyväksytyiksi kuin porkkanoillakin.
