Saako lapsuuden vaikeista tunteista puhua?

Eihän meistä kukaan voi valita lähtökohtiaan mihin synnymme. Emme perhettä, kasvatusta tai lapsuutemme ilmapiiriä. Mutta meillä jokaisella on aikuisena mahdollisuus muuttaa elämämme kulku. Jos vain tiedostamme ja uskallamme ottaa sen askeleen. Monet  meistä kantaa mukanaan monen sukupolven takaista taakkaa, ylisukupolvista traumaa. Sen taakan kantaminen päättyy vasta kun joku on tarpeeksi rohkea ja tietoinen käsittelemään sen.

Olen viimeaikoina kaivellut paljon omaa lapsuuttani. Miettinyt, että miten siitä kirjoitan etten loukkaa ketään. On tuntunut että se on jokin tabu, asia mistä ei saa puhua. Pitäisi arvostaa omaa lapsuuttaan, vanhempiaan ja perhettään niin, ettei ajattelisikaan siitä mitään pahaa. Ja juuri tämän ajatuksen takia en ole uskaltanut, enkä voinut aiemmin kohdata niitä tunteita mitä oma lapsuuteni minussa herättää.

Arvostan ja rakastan vanhempiani, he tekivät lapsuudessani kaiken omien voimavarojensa puitteissa. Heidän omat lapsuudet ja kasvatus vaikuttivat siihen, kuinka he kykenivät toimimaan vanhempina. Silti se ei muuta sitä, mitkä jäljet lapsuuteni minuun jätti ja sitä, että minun täytyy ne asiat ja tunteet kohdata, että voin päästää niistä irti ja mennä eteenpäin.

Uskon, että jos minulle olisi lapsena rehellisesti puhuttu kaikesta mitä on tapahtunut, olisimme niitä käyneet yhdessä läpi ja niitä olisi voinut yhdessä käsitellä, minulla olisi ollut erilainen lähtökohta aikuisuuteen. Sen sijaan kaikesta vaiettiin, ei osattu keskustella ja asiat vaan haudattiin, joten opin itsekkin hautaamaan omat tunteeni ja tarpeeni sen sijaan, että olisin oppinut käsittelemään niitä. Ilmapiiri oli kotona haastava, jonka takia ilmeisesti olen sulkenut käytännössä kaikki muistot kotoa jonnekkin mieleni perukoille. Selkeät muistikuvat alkaa sieltä, kun olin 13-14 vuotias ja äitini asui jo muualla.

”Liian kipeät ja pelottavat muistot siivotaan pois. Ne tungetaan monen muurin ja salvan taakse ja säilötään sisimpään. Sitten ajatellaan, että hyvä, päästiin niistä. Tällöin ihminen on tuomittu juoksemaan itseään pakoon lopun elämää.”

–Tommy Hellsten-

Ymmärrän sen miksi äidin piti muuttaa pois, hän ei nähnyt siinä tilanteessa muuta vaihtoehtoa. Masennus oli vienyt voimavarat, eikä isäni osannut kohdata sitä äidin pahaa oloa.

Olen koittanut tavoittaa sitä murrosiän kynnyksellä olevaa pikku tyttöä, joka oli täysin hukassa ja hämmentynyt. Äidin lähtö on ollut minulle suuri shokki, jota en vielä tänä päivänäkään 25 vuotta myöhemmin muista. Mutta uskon, että se tapahtuma on juurisyy sille hylkäämisenpelolle, joka minussa on asustanut.

”Vahingoittavassa ympäristössä lapsi oppii, ettei hän ole tärkeä, että hänessä on jotain väärää tai hävettävää, että tarpeita ei saa ilmaista tai hakea niille tyydytystä. Hän oppii tukehduttamaan ja torjumaan tunteitaan ja tarpeitaan eikä välttämättä lopulta edes tunnista niitä.”

-Miia Moisio, Häpeästä valoon-

Jo pienenä vietin paljon aikaa itsekseni. Ehkä siksi ettei äiti jaksanut eikä isä kerennyt olla kanssani. Loin itselleni sen oman maailmani, turvallisen kuplani, jossa sain olla oma itseni ja uppoutua jonnekkin toiseen maailmaan.

Nykyisin huomaan vetäytyväni sinne omaan turvalliseen kuplaani myös välillä. Tarvitsen toisinaan paljonkin aikaa olla itsekseni. Silloin pystyn kunnolla tutkimaan sisimpääni, kun en koe että minun pitäisi jakaa huomiotani jatkuvasti muille. Voin keskittyä vain itseeni, omaan toipumiseen ja kasvuuni 🧡

Uskon siihen, että kaikella on joku tarkoitus ja että kaikella on aikansa, mutta silti harmittelen sitä etten tiennyt aiemmin kuinka pääsisin eteenpäin asioiden käsittelyssä. Kävin 3 vuotta psykoterapiaa aikanaan, eikä terapeuttini koskaan kertonut minulle, että minun olisi vain oikeasti tunnettava tunteeni. Mentävä kohti niitä eikä juostava niitä karkuun.

Kun viime syksynä istuin koneen ääressä kuuntelemassa Tietoisuusakatemian koulutusta tunteiden käsittelemisestä, pyörittelin päässäni moneen kertaan ”Tunne tunteesi” sanoja. En silloin meinannut uskoa, että tunteiden käsittely olisi niin ”yksinkertaista”. Yksinkertaista tai helppoahan se ei suinkaan ole mutta se on ainoa keino oikeasti käsitellä ne vaikeat tunteet ja muistot. Koulutuksen jälkeen aloin alitajunnassani työstämään tätä metodia ja se lopulta johtikin sen suurimman ahdistukseni voittamiseen.

”Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla.”

-Apulanta-

Olen myös välillä miettinyt ihan oikeasti, että olenko adoptoitu. Tuntuu, että olen niin kaukana joistakin perheenjäsenistäni. Olen eri maata, eri planeetalta, erilainen. En ymmärrä heidän juurtuneita tapojaan toimia tai ajatella monet asiat niin mustavalkoisesti.

Olen kokenut aina olevani se huonompi, musta lammas meidän perheessä. Olen mennyt elämässäni usein perse edellä puuhun, enkä ole menestynyt. Olen koko elämäni ajan hävennyt sitä, etten ole ollut sellainen kuin minun on oletettu olevan. Olen kokenut, että varsinkin isäni loi minulle oletuksia miten elämän pitäisi mennä ja mitä minun pitäisi saavuttaa. Ehkä joskus uskallan tätä lisää julkisesti avata mutta se päivä ei ole vielä tänään.

”Häpeä muuttaa heikkouden ja inhimillisyyden huonoudeksi ja epäonnistuneisuudeksi. Häpeästä seuraa, että ihminen alkaa uskoa olevansa huono sen sijaan, että ymmärtäisi voivansa huonosti, koska on tullut kohdelluksi rakkaudettomasti.”

-Tommy Hellsten-

🧡: Veera

Ps.kuvaa klikkaamalla pääset kyseisen tekstin tiktok sivulle 🤗